Jos pitäisi arki kiteyttää yhteen sanaan, se sana olisi ”Mooses”. Kotonaoloajasta suurin osa pyörii Mooseksen ympärillä tai sitten Mooses pyörii meidän ympärillä.
Jos Mooses on näkösällä, huokaillaan miten söpö se on. Jos Mooses ei ole näkösällä, niin kysytään missä hän on. Moosesta kuvataan, hänelle puhutaan ja aika paljon myös lauletaan. Omakeksimiämme lauluja. Kuorossa, improvisoiden. Vähän tai aika paljon nuotin vierestä – onnekas olkoon se, joka ei kuule.
Mooses nukutetaan iltaisin olohuoneeseen ja aamulla päästetään hetkeksi mamman ja papan viereen. Tai niin me suunnittelemme, kun makkarin oven avaamme. Mooses taasen säntää ensimmäisenä nakertamaan nettiboksin piuhoja. Saatana kissapuvussa, valkoinen paholainen. Juonikas temppuilija, joka tasan tietää mitä huitaista tassulla, että saa huomiota. Päivän aikana menee hermot noin kolmesataa kertaa ja vähintään kerran uhkaillaan menolipulla farmille.
Sitten se tulee luokse, könyää syliin ja painaa kaikki neljä tassua vasten. Sulkee silmät, alkaa kehrätä. Kaikki synnit anteeksiannettu.
Eilen, torstaina 16.3.2023, tuli spontaanisti mieleen kuvata koko päivä. Ihan tällaiseen old school päivä kuvina -postaukseen. Päivä oli hyvinkin tavanomainen. Tavanomainen, mutta hyvä.
Aamukahvit oli ajastettu varttia vaille seitsemäksi ja seitsemältä olin saanut kammettua itseni sängystä. Yritän pitää edes jotenkin säännöllistä rytmiä elämässä, vaikka usein ei tarvitsekaan olla töissä minuutilleen. Tasainen rytmi kuitenkin helpottaa niitä aamuja, kun on oltava asemissa jo ennen kahdeksaa. Aamunaama oli tuttuun tapaan turvonnut, joten sensurointi tuntui hyvältä. En (edelleenkään) syö aamupalaa, mutta tällä viikolla olen kahvin seuraksi ottanut lasillisen sitruunavettä. Aamukahvit meillä nautitaan yleensä hiljaisuudessa, vierekkäin sohvalla. Rehellisyyden nimissä myös naamat puhelimissa, vaikka tiedän ettei se ole kovin tervettä.
Ainoat mustat farkkuni hajosi viime viikolla ja odottavat korjaustoimenpiteitä. Alkuviikon kuljin mekoissa, mutta eilen jalkaan päätyi kesällä ostamani mutsifarkut. Miellän ne vahvasti kesävaatteiksi, mutta menkööt talvellakin. Pitkävartisten sukkien kanssa ei nilkatkaan jäädy. Meikkaan aina olohuoneessa, koska sinne asetellut lediviritelmät luovat kirkkaan valon. Lähestyvä kevät on myös tuonut olkkariimme luonnonvaloa jo ennen aamukahdeksaa. Eilen se toi myös aurinkoa ja peilistä heijastuvan sateenkaareen kasvoilleni.
Aamukahvitauolla töissä. Kuvassa näkyy myös Potter-kaupasta ostetut Puuskupuh-sukat, joista tosin työkaveri kysyi onko mulla KuPSin sukat jalassa. Mmh. Lounaaksi syötiin sushia Fredan Harussa. Buffasushiksi tosi hyvää ja tuoretta, ja lisäksi vegaanivalikoimaa on ok-hyvin. Toisin kuin kuvista voisi päätellä, teen myös töitä työajalla. Nimittäin aina taukojen välissä.
Päivän viimeinen kahvikuppi klo 13 ja samalla lyhyt palaveri. Olin saanut aamulla poikkikselta pyynnön tuoda kotimatkalla kaupasta kumihanskat – lattiakaivo taas vähän tulvii, kun pesukone valuttaa poistovesiä. Muuten se ei haittaisi, mutta Mooses niin tykkää nukkua kylppärin lattialla. Kumihanskat tulee halvemmaksi, kuin kissan sadeasu. Meidän lähikauppa on maailman kallein K-market, eli suuntasin Kaisaniemen Tokmannille.
Poistuin kassalle syli täynnä tavaraa, sillä kumihanskojen ja roskapussien lisäksi ostin mm. hiusnaamion, hiusklipsejä, kulmakynän ja paistokasarin. Hyödyllisiä kaikki! Nimikirjaimilla koristellut muumimukit jätin sentään hyllyyn. Steissillä bussia odottaessa mietin a) onpa erikoista kulkea taas pääasiassa bussilla, kun tyyliin edeltävät 8 vuotta raitiovaunu oli se ykköskulkuväline ja b) tuntuupa jotenkin laittoman ja viikonlopun välimaastolta olla valoisaan aikaan vapaalla, kun viimeiseen moneen kuukauteen ei ole nähnyt valoa vapaa-ajalla kuin ehkä kolmesti.
Kello kuusi kotona ja ensimmäisenä Moosekselle ruokaa. Tietenkin. Sen jälkeen ihmisille ruokaa, vaikka karvainen apukokkini osallistui ahkerasti. Omalla tavallaan. Siis istumalla vieressä ja pesemällä tassujaan.
Ruoan laitto meni niin hyvin, että jouduin istuma (Mooseksen alle) odottamaan pääraaka-aineen kulkeutumista kotiin. Olin vinkunut, että ennen uuden kauppatilauksen (Oda <3) tekemistä käyn kuivakaapin läpi ja koitetaan käyttää asioita loppuun. Törmäsin jossain ohjeeseen kattilalasagnesta ja tuumin jotta siihenhän saisi hyvin käytettyä viimeisen lasagnelevyt! Mikä nerokas idea, hävikki taltutettu, Hurraa Mantu! Kastike porisi jo kattilassa, kun tajusin lasagne-levyjä olevan jäljellä kolme. Kolme. Ja soijarouhekastiketta sen sijaan olisi riittänyt kahdelletoista. Mutta, kuten sanottu, lasagnelevyt olivat matkalla ja ruokakin lopulta saatiin valmiiksi. Ja nyt on taas se perkeleen avattu lasagnelevypaketti kaapissa. Onneksi se säilyy.
Loppuilta kului hengaillessa ja telkkaristakin tuli Frendien uusinnat. Ilmeisesti alusta jälleen kerran, koska mielestäni ei ole niin kovin pitkä aika siitä kun ne juuri loppuivat. Kolmoskausi on oma ikisuosikki kaikista, ehkä siksi että se oli lapsena ensimmäinen kausi, jonka sain dvd:llä. Kakkoskausi tulee puoli askelta jäljessä kuin Prinssi Philip konsanaan. Mooses nukkui suuren osan illasta nätisti ja siirtyi vasta myöhemmin tiskipöydälle istumaan ja tuijottamaan eteensä tyhjin silmin. Frendien jälkeen juututtiin vielä katsomaan Ylen pienpuoluetenttiä ja paikoin veti todella sanattomaksi. Hyvä puoli oli se, ettei kaikki huutaneet toistensa päälle ahdistavasti, kuten tämänviikkoisessa puheenjohtajatentissä, mutta mielelläni näkisin vielä toisenlaisen pienpuoluetentin. Esimerkiksi sellaisen, johon mukaan tulisivat ne puolueet, jotka ovat vähän vähemmän ääri-jossain ja todella paljon vähemmän ylpeästi hymyillen rasisteja. Just saying.
Päivä päättyi virallisesti klo 22, kun käytiin hampulipesulla, ajastettiin kahvit aamulle, nukutettiin Mooses olkkariin ja painuttiin pehkuihin. Muistan laittaneeni kahdesti lisäaikaa Potter-podcastin uniajastimeen, mutta todistetusti nukahdin jossain vaiheessa. Tai näin oletan, koska heräsin tänä aamuna ja herätä kaiketi voi vain jos on ensin nukahtanut. Siinä kuitenkin oli yksi tosi tavallinen päivä elämästäni. Tavallinen, ”tylsä” ja aivan ihana.
Keskiviikkoilta. Olen työhuoneessa suljetun oven takana, viettämässä Zoomissa ruotsin tuntia. Ovi aukeaa, Mooses astelee sisään. Hyppää suoraan läppärin päälle. Nostan alas. Hän hyppää uudestaan. Nostan alas. Mooses lähtee. Huokaisten nousen sulkemaan oven ja mietin miksi poikkiksen piti pelleillä ja päästää Mooses sisään.
Sama ilta, 15 minuuttia myöhemmin. Olen edelleen siellä samassa huoneessa, suljetun oven takana, samassa Zoomissa. Ovi aukeaa, Mooses astelee sisään. Olen sanomaisillani oven takana seisovalle poikkikselle, että voisitko pitää Mooseksen sillä puolen. Avaan suuni, kunnes tajuan poikkiksen puhuvan puhelimessa olkkarissa. Tajuan, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa Mooseksen paluuseen. Ja tajuan, ettei hän ole ihminen, joka häiritsisi kiusallaan ruotsin tuntiani.
Avaan snapchatin ja nappaan kuvan Mooseksesta lempi-filtterillämme. Meidän kaikkien kolmen. Lähetän viestin olohuoneeseen ja saan vahvistuksen epäilyksilleni: Mooses osaa avata oven! Hän on nero!
Tai sitten huoneen ovi on vähän omituinen, kun sen saa vain työntämällä auki. Mutta ei toimintaa puuttunut siltä ruotsin tunnilta!
Poikkeuksellisesti kaksi kerralla – lupaan tehdä kaikkeni, ettei tästä tulisi tapa!
8/52
Viimeisellä työviikolla ennen lomaa, puolivälissä viikkoa, heräsin aamulla kurkkukipuun. Koska sairastuminen juuri loman kynnyksellä ei kuulunut suunnitelmiini, jäin loppuviikoksi etämoodiin ja lepäsin parhaani mukaan. Tähän kuului fleeceen verhoutumisen lisäksi myös jalkakylpy ja selkeästi se auttoi, koska olo parani ja pääsin terveenä lomalle.
9/52
Turistina Lontoossa. Parin päivän kävelyn jälkeen istahdettiin perinteiseen turistibussiin ja katsottiin sen kyydistä kaikki nähtävyydet, jotka itse tosin olen nähnyt jo ainakin kertaalleen. Istuminen teki kuitenkin hyvää ja Big Ben oli yhtä pieni kuin muistinkin. Tässä kuvassa odottelen turrebussin saapumista ja aikani kuluksi (ja vähän rekvisiitaksi) lueskelen bussireittiä kartalta.
Pitää varmaan alkaa tehdä näitä arkikuvapostauksia varastoon lennossa pitkin viikkoa ja julkaista paras sunnuntaina. Elämässä sattuu ja tapahtuu kaikkea ihanan arkista ja hauskaa, mutta eihän niitä saakeli soikoon muista enää sunnuntai-iltana, kun juuri ennen nukahtamista muistaa, että tämä postauskin piti muuten kirjoittaa.
Kreisiä, mutta mä olen kirjoittanut blogia yhdentoista helmikuun ajan. Neljää eri, mutta periaatteessa samaa kaikki. Yksi piilotettu, kolme tallella.
Joskus, kun vielä muutkin ihmiset kirjoittivat blogia, muotibloggaajat teki aina ”minä xkuussa” -postauksia asukuvistaan. Koska minä olen poopoileva liibalaaba-bloggaaja, teen saman ihan vaan omilla kuvillani. Ehkä jonain päivänä teen saman Mooseksen kuvilla. Mutta tässä tulee helmikuinen minä kertaa yksitoista.
HELMIKUU 2013
Vuonna 2013 oli blogikuvat pieniä, asusteena kisuli ja hymyni creepy. Päälläni takki, jota ei kuvassa juuri näy, mutta jota olen ikävöinyt viime aikoina. Puhelimena toimi tuolloin puolen vuoden aikaan Nokian Lumia, josta luovuin sen puolen vuoden jälkeen, koska siinä ei ollut etukameraa eikä siihen saanut ladattua instagramia. Paska ostos, ajattelin silloin. Paska ostos, ajattelen nyt.
HELMIKUU 2014
2014 asuste oli vaihtunut koiraan. Mekko oli monta vuotta ihan ultimatelemppari. Ostin sen kirppikseltä ja nuo valkoiset pilkut oli ketun kuvia. Lopulta, vuosien jälkeen, mekko oli pesujen myötä lyhentynyt niin paljon, ettei sitä enää kehdannut käyttää ja se jouti kierrätykseen. Tähän aikaan asuin Punavuoressa serkkusen kanssa, mutta muistan viettäneeni paljon aikaa porukoiden luona.
HELMIKUU 2015
2015 oli ruutupaidat kova juttu. Ja Mooseskin jo kehissä. Samoin oli myös itseni kuvaaminen kotona, jota tajusin juuri tekeväni nykyään todella vähän. Voi johtua siitä, että olen tosi harvoin yksin kotona. Ruutupaitaakin voisin vielä käyttää ja juuri mietin miksi en yhtäkään enää omista. Helmikuussa 2015 olin asunut vajaan vuoden Vallilan pikkukodissani ja Mooses oli omistanut minut vain hieman vähemmän aikaa.
HELMIKUU 2016
2016 on näköjään otettu ihan true-asukuvia! Kuten kuvasta näkyy. Toki nämäkin yksin kotona, tuolilla seisten ja vain melkein kuvaan mahtuen. Tämä näyttää edelleen ihan minulta ja voisin pukeutua moiseen vaikka heti. Hametta rrrrakastin, mutta sen helman pituus oli sama kuin kettumekon. Vuosi 2016 ei ollut elämäni parhaimpia ja aina sen vuoden postauksiin palatessani tulee vähän surullinen olo. Onneksi kuitenkin on ne postaukset – onpahan jotain mitä palata muistelemaan aina silloin, jos meinaa nykyhetkessä keksiä ongelmia tyhjästä.
HELMIKUU 2017
2017 ei ollut kovin paljon parempi. Ainakaan helmikuussa. Tältä keväältä on paljon muitakin selfieitä, joissa hymyilen kuitenkaan hymyilemättä. Tuohon aikaan tämä oli minulle hymy. Huh. Mutta kaulahuivi on edelleen tallessa, tosin kellarissa säilössä. Hiukset oli vaaleat ja silmät tyhjät. Muuta tässä ei erotakaan.
HELMIKUU 2018
Noniin, siinä sitten iloinen ja onnellinen minä, vuosimallia 2018. Kyllä elämä muuttui vuodessa, ei voi muuta sanoa. Näihin aikoihin kävin osa-aikaisesti töissä, juhlin paljon ja välttelin opparin kirjoittamista. Vuodesta 2018 on jäänyt todella lämpimät muistot ja luen kaikesta kirjoittamastani sen onnen ja vapauden, jota tuolloin kaiken kurjan jälkeen koin.
HELMIKUU 2019
2019 helmikuu oli lumeton ja muistan tämän ahdistaneen ihan tosi paljon. Muistan sen olleen myös melko onnellista aikaa – olin juuri valmistunut, aloittanut uudessa työssä ja muutenkin kaikki rullasi hyvin. Tuo ihana hapsulaukku, jota tuskin kuvista näkee, on edelleen tallessa ja odottaa vain suutarikäyntiä, jotta saisi irronneen hihnan taas kiinni.
HELMIKUU 2020
Helmikuussa 2020 taisin olla hetkellisesti balanssissa. Jotenkin liikuttavaa, etenkin kun nyt tietää mitä kaikkea tuon helmikuun jälkeen tulikaan vielä tapahtumaan. Edellissyksynä leikkaamani otsatukka kasvaisi tuosta vielä lisää, mutta otsiksen poiskasvattaminen oli lopulta murheistani pienimpiä. Näemmä halusin myös parisuhteen, pussailua liukuportaissa ja ehkä jopa vauvan. Jos saisin nyt aikakoneeni toimimaan, niin palaisin kertomaan vuoden 2020 Mantulle, että leuka pystyyn ja tulevien pettymysten läpi; kolmen vuoden päästä sulla on noista jo kaksi, ja se kolmaskin toivottavasti jossain vaiheessa.
HELMIKUU 2021
2021 olin viettänyt viikon talviloman ja siitä puolet (kuvan mukaisesti) Himoksella lasketellen. Vaikka tosiasiassa laskettelu oli vain yksi aktiviteetti. Ulkoporeallas oli toinen, se ehkä tärkeämpi. Siellä saatiin parhaat naurut ja tuli parhaat jutut. Reissun päätteeksi päätettiin, että vuoden päästä Leville, mutta eihän siitä mitään tullut. Ehkä vielä joskus.
HELMIKUU 2022
2022 hymyilytti. Tosin Ukrainan sota alkoi samana päivänä kuin tämän kuvan postaus on julkistettu, joten hymyn sijasta postaus sisältää enemmän jotain pohdiskelun tapaista. Ja tämän kuvan. Vuosi sitten helmikuussa oli moni asia maailmassa todella pielessä, mutta hiljalleen ne lähti ratkeamaan. Vaikka se sota ei olekaan vielä loppunut. Viime kevät oli ylinpäätään ihanaa onnellisuuskuplaa, siis henkilökohtaisessa elämässä, jota kaihoisasti jo syksyllä muistelin. Tuo paita on ostettu vuosiavuosia sitten ja mahdollisesti päästin sen ajasta iäisyyteen viimeisimmän muuton yhteydessä. Hame kaiketi on reservissäni ja sen voisikin taas ottaa käyttöön.
HELMIKUU 2023
2023, kohtalon vuosi. Kuten meilläpäin sanotaan. Elän tätä helmikuuta 31-vuotiaana ja suurimman osan aikaa ihan muina yksisarvisina. Monta isoa stressitekijää on jäänyt taakse ja seuraavat on vasta jossain kaukana tulevaisuudessa. Näköpiirissä on myös ihania ja jännittäviä asioita, sekä toivottavasti paljon hyvää. Tämän helmikuun fiilis on onnellinen ja tasapainoinen, mikä sopii kuin sarvi päähän. Kuten meilläpäin myöskin sanotaan.
Mantu 