Nyt kun olen muutaman vuoden saanut elää kuten aikuiset ja nauttia palkallisesta kesälomasta, olen huomannut yhden asian. Tai siitä yhdestä ajattelin kirjoittaa, mutta voi olla, että tätä kirjoittaessa tulee mieleen muutakin. Niin usein käy.
Tajusin, että elän ihan liikaa kesälomaa odotellen. Tiedättekö, sillä ajatuksella että teen asiaa x, kunhan olen lomalla. Koska lomalla jaksaa. Ja lomalla on aikaa. Ja lomalla ehtii. Ja sitten iskeekin stressi, että ehtiiköhän kuitenkaan, koska loma ei kestä ikuisesti. Että miten nopeaan se menee ja kohta se on jo ohi. Enkä ehtinyt mitään tehdä.
Ai siinä heti tulikin jo kaksi tajuttua asiaa. Koska tajusin myös, että suren loman loppua jo ennenkuin se on alkanutkaan.
Tuon ensimmäisen oivalluksen kuitenkin sain eilen, siis tuon, jossa oivalsin eläväni liikaa kesälomaa odotellen. Siitä seurasi sellainen hullu ajatus, että mitä jos maanantaina menisi töiden jälkeen rannalle? Jos vaan menisi, koska toden totta: aurinko paistaa vielä neljän jälkeen! Vielä monta tuntia! Ja lämmintäkin on, joten kyllä sinne rannalle oikeasti ehtisi. Siitä voisi jopa nauttia, että eläisi vähän kesää vaikkei ole loma eikä edes viikonloppu.
Ja niin minä menin. Kaveri lähti seuraksi, mikä teki rantareissusta kaksin verroin kivemman. Tuntui oikeasti vähän, että olisi jo lomalla. Ja se aika, kun ei tuntunut, niin ei tuntunut siltäkään, että huomenna pitää taas mennä töihin. Koska huomennakin voi halutessaan mennä töiden jälkeen rannalle. Tai oikeastaan ei voi, koska olen luvannut hakea Mooseksen kotiin ja sitten mennä perinteiselle kesäkävelylle Totuuden Torveni kanssa, mutta noin niinkuin teoriassa voisi mennä.
En oikeasti tiedä, mitä minulle on tapahtunut näiden kolmen aikuisen kesän aikana. Ei tämä ennen tällaista ollut, ennen oli sääntö eikä poikkeus elää kesää työpäivien jälkeen. Olen ehkä huomaamattani muuttunut sellaiseksi kammottavaksi aikuiseksi, jollaiseksi joskus vannoin etten ikinä muutu. Sellaiseksi, joka ei helteillä edes tajua, että voi mennä rannalle. Joka ajattelee, että lomalla sitten ja nyt mennään vielä aikaisin nukkumaan. Joka oikeasti vielä kuvittelee, että aikaisin nukkumaan meneminen onnistuisi tässä kämpässä, jonka lämpötila huitelee noitarovioiden ja kiirastulen välimaastossa.
Tämän suuren oivalluksen oivallettuani, tajusin haluavani olla ihminen joka arjen lomassa vähän myös elää. Ja ennenkaikkea nauttii. On tässä kolmessakymmenessä vuodessa kärvistelty omaan makuuni ihan tarpeeksi.
– Keksittiin fiktiivistä murhatarinaa, jossa uhrina oli juhannustanssien jälkeen kuolleena löytynyt Hilkka Litmanen. Murhaajaksi taasen paljastui samoissa tansseissa ollut, kaikkien kanssa bondaillut Silmälasikuristaja.
– Tein kukkaseppeleen (joka nuupahti alkuunsa)
– Pakotin poikaystävän kanssani valokuviin
– Pakotin äitikarhu ottamaan kuvat (otti myös muutaman videon siinä ohella, vahingossa)
– Kun kerroin tästä toteutuksesta etukäteen, kaikki luulivat että vitsailen
– Vähän petyin Maustetytöt x Agentsin keikkaan
– Lupasin poikaystävälle, että voidaan mennä tanssikurssille
– Juoksin koko sunnuntain pakoon paarmaa
– Otin aurinkoa ja oli niin kuuma, että tuoliin jäi minun muotoinen märkä läntti
– Opin hieman ornitologiaa, kun tarkkailtiin pihan kottaraista
– Ostin Tokmannilta uudet aurinkolasit hintaan 3,99 rahaa
– Tulin noin miljardin hyttysen syömäksi
– Olin hirmuisen onnellinen ja rakastunut ja rentoutunut (PAITSI silloin, kun se paarma jahtasi minua). Ja sunnuntaina oli olo, että voi kun voisi jäädä vielä pariksi päiväksi
Kaksi kolmannesta mennyt kesäkuuta ja se toinen kolmannes meni lähinnä ympäriinsä pörrätessä. Sekä niistä pörräilyistä toipuessa. Sen takia kirjoittaminenkin on jäänyt, mutta otan vahingon takaisin ja jaan nyt kivoimpia juttuja männäviikoilta. Toim. Huom.! Jos jossain kohtaa tätä lukiessa tulee olo, että olen seinähullu, niin se pitää luultavasti paikkansa.
Tässä minä yöllä, Turun jokirannassa. Oli Kesärauhan toisen päivän ilta, tai siis yö, ja olimme matkalla baariin. Baarin nimi oli Ö, minua sai kutsua Rouva C:ksi. En ole ikinä räpännyt niin montaa tuntia yhen yön aikana, kun tänä kyseisenä yönä. En ole mikään suurin fani, mitä tulee kotimme ikkunoista näkyviin maisemiin. Vastapäisen talon katto ja rakenteilla oleva talo eivät olisi ehkä ensimmäisiä valintojani, ja nostokurjetkin usein vain ahdistaa. En vain ymmärrä miten ne kasataan, vaikka olen katsonut aiheesta lukuisia videoitakin. Yhtenä iltana maisemaa kuitenkin piristi sateenkaari. Saisi jäädä siihen pysyvästi, jos minulta kysytään. Ei kysytty ja se katosi nopeaan. (Niin nopeaan, että hetki tämän kuvan ottamisen jälkeen poikaystäväni tuli huoneeseen ja käskin katsomaan ikkunasta. Hän katsoi ja katsoi ja lopulta kysyi, että mitä tässä pitää katsoa. Saateenkaaresta oli jäljellä muisto vain.)Eräs ystäväni oli aiemmin kysynyt jahka haluaisin hengailla lauantaina. Olin ehtinyt jo sopia muuta ja jouduin kieltäytymään. Kun ne muut menot peruuntui, laitoin tälle edellämainitulle ystävälle varovaisen viestin, jotta olisiko vielä hengailuseuraa vailla. ”Joo, ollaan menossa V:n kanssa Haloo Helsingin keikalle, lähe mukaan? Mulla on ylimääräinen lippu.” Lupasin lähteä ja sateista taivasta katsoessani tarkistin vielä että ollaanko ulkona, ajattelinhan keikan olevan Allas Sea Poolilla. No, ulkona oltiin, mutta ei altaalla vaan stadikalla. Näin sitä tapahtuu kaikenlaista, kun joskus on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Voi vaikka päätyä stadion-konserttiin.Saatiin isokarhuilta parvekekalusteet lainaan. Taikka en lainasta tiedä, kun kielsivät palauttamasta niitä. Hirveästi ei ole vielä tullut hengailtua tuolla, mutta Mooses kyllä viihtyy. Ensiksikin se on varmaan kohtuu viileä paikka. Toiseksi on ilmeisen mukavaa teroittaa kynsiä tuoleihin. Näin ystävää pitkästä aikaa ja käveltiin Cafe Regattaan. Kuva paikan laittoman päheestä vessasta. Kahviteltiin ja käveltiin varmaan kymmenen kilsaa, ja lopuksi seistiin vielä kotitaloni kadulla juttelemassa suunnilleen tunti. Jossain vaiheessa totesin, että voitaisiin ihan kevyesti lähteä kaksin jonnekin viikonloppuretriitille ja puhua taukoamatta kolme päivää. Sielua lämmittää, että on ystäviä joiden kanssa ollaan samalla aaltopituudella, olematta kuitenkaan kaikesta samaa mieltä.Postaus on hyvä aloittaa ja lopettaa kesärauhaan. Tai oikeastaan festariviikonlopun air’bnb-kämpän parkkipaikalle, mutta kuitenkin. Uudet farkut olivat kelpo ostos kesään, tai ainakaan minulla ei ole vielä tullut järin usein fiilistä että nyt on muuten liikaa päällä. Erityisen iloinen olen siitä, että vaikka koko festareita edeltävän viikon ääni päässäni huusi, että olen ruma ja lihava ja kaikin puolin epäkelpo ihmisriepu, en antanut sen äänen viedä kovin isoa siivua hauskasta viikonlopusta. Ja päällimmäisenä onneksi jäi mieleen nauru, musiikki, valo, lämpö, rakkaus, tanssi ja yöllinen räppikeikka Hämeenkadun Subwayssa.
Kuten joku on ehkä jo huomannut, minä pukeudun lähinnä mustaan. Toisinaan, jos oikein irrottelen, päälle saattaa eksyä myös valkoista tai harmaata. Nämä on kuitenkin enemmän poikkeuksia, kaikkein mieluiten pukeudun mustaan. Miksi? Koska se on tyylikästä. Tai ehkä kuitenkin siksi, että se helpottaa pyykinpesua. No okei, on se tyylikästäkin.
Tein sunnuntaina kesäkapselin ja se ei sisältänyt yksiäkään farkkuja. Koska en sunnuntaina omistanut yksiäkään farkkuja. Olen viimeiset neljä vuotta käyttänyt vain yhtä tiettyä farkkumallia, mustassa värissä, ja yleensä omistanut vain yhdet kerrallaan. Joskus toukokuun aikana viimeisimmät hajosivat korjauskelvottomiksi, joten jäin ilman. Ja koska Suomen kesä usein on mitä, ja lisäksi olen menossa viikonloppuna festareille (mahdollisesti vesisateen kera), mietin jotta farkut olisi hyvä olla.
Treffasin tänään serkkusen Lindexillä, koska hän tarvitsi viikonlopun Moosesvahtihommiin avaimen. Ja hän kun sattui olemaan Lindexillä, näimme siellä. Muistin puuttuvat farkut ja sanoin vilkaisevani nopeasti farkkurekkejä. Neljän vuoden vakkarifarkkuni ovat Gina Tricotista, mutta mietin että ainahan sitä voi vilkaista. Ja vähän sovittaa. Huolimatta siitä, että farkkujen sovittaminen on aivan kamalaa, eikä tilannetta helpota jos olet hikipäissäsi, koska olet juuri eksynyt Kruununhakaan. Kuten ehkä itselleni oli käynyt.
Serkkunen makutuomaroi ja poistuin farkkujen kanssa. Farkun väristen high waist mom jeansien kanssa. Todella villi kortti ja ei yhtään minua. Mutta jokin niissä viehätti. Ja järkeilin, että jos on vuosikausia mennyt hyväksi havaitulla, voi ehkä joskus kokeilla jotain uutta. Jos ei sitten nappaakaan, niin aina voin palata vanhaan. Lisäksi viime ajat olen ollut todella tyytymätön itseeni, joten jos tällaisessa olotilassa löytää jotain, missä kokee näyttävänsä edes siedettävältä, kannattaa ostaa. Tällaista käy kattokaas harvoin.
Selailin blogivuotta 2017 etsiessäni yhtä tiettyä postausta. Siinä selaillessa osui silmään toinen postaus, joka käsitteli minua. Sinänsä ei yllättävää, tämä koko blogihan käytännössä käsittelee minua. Tässä kuitenkin olin listannut asioita, joita mm. rakastan, inhoan, haluan ja olen. Ajattelin, että olisi hauska käydä tätä läpi ja katsoa miten olen muuttunut. Vai olenko sittenkään?
Alla alkuperäinen teksti, boldatut kohdat pitää edelleen paikkansa, kursivoidut ei enää. Ja perään kommentit, tietenkin.
Minä 2017Minä 2022
Olen: 25-vuotias, herkkä mutta tuskin erityisen, huonon huumorin omaava, crazy cat lady, eläinrakas, joskus todella ahdistunut, stressiperse, epäitsekäs, tatuoitu, huono käyttämään koruja ja kävelemään korkkareilla, opiskelija, osa-aikainen duunari, liian kiltti, kahviaddikti, suomiräbämuija, helsinkiläinen, valkan friidu, lacto-ovo-pesco -vegetaristi.
2022 — Odotusten mukaisesti olen vanhentunut viisi vuotta viidessä vuodessa, vaikka toisaalta tämän viiden vuoden aikana kuulin kerran vanhenneeni 14 vuotta kuudessa kuukaudessa. Koruja olen viime aikoina innostunut käyttämään, mutta ihan en sanoisi olevani varsinaisesti hyvä siinä. Korkkareilla en ainakaan usko, että vieläkään osaisin kävellä. Tosin olen viimeksi omistanut korkokengät suunnilleen tuolloin viisi vuotta sitten, joten en ole testannut lähiaikoina. Opiskelija-status on mennyttä, samoin duunarielämä. Koen edelleen olevani kiltti, mutta olen vähän työstänyt siitä sitä liian-etuliitettä pois. Omasta mielestäni ihan hyvin tuloksin. Valkan friiduksi palasin 11 kuukauden Alppilan syrjähypyn jälkeen. Ja tosiaan, olen vegaani. Ihan vain jos ei ole aiemmin tullut puheeksi.
Minulla on: kissa, 21 vuokraneliötä, MacBook Pro, monta hyvää ystävää, Turtles -dvd-boksi, monta mustaa mekkoa, kolme yksisarvispaitaa, kummityttö, rikkinäinen irtopohjavuoka, ihana perhe, kattolamppu 70-luvulta, yksi tuoli, seitsemän muumimukia, ananaspuu, Harry Potter -lautapeli, KHL-jääkiekko, lumilauta, kahdet nyrkkeilyhanskat, ikkunalaudallaSweet Valley High -kirjoja.
2022 — Minulla on edelleen kissa, joka on viidessä vuodessa vanhentunut 20 vuotta. Ihmeellistä tuo Mooseksen elämä! Vuokraneliöitä on 50. Yksisarvispaitoja ei ole enää kuin yksi ja rikkinäisestä irtopohjavuoasta olen joskus konmaripäissäni hankkiutunut eroon. Se yksi tuoli on edelleen, mutta saan myös käyttää poikaystävän kahta tuolia halutessani. Ananaspuu kuoli noin tunti tuon alkuperäisen postauksen kirjoittamisen jälkeen. Nyrkkeilyhanskoja on yhdet, Sweet Valley High -kirjoja aika monta, mutta ikkunalautoja ei nykyisessä kodissa ole.
Minulla ei ole: ammattia, pakastinta, hiuslakkaa, vaatekaappia, Spotify premiumia, uunia, imuria joka mahtuisi kokonaan sängyn alle, yhtiäkään korvakoruja, mikroaaltouunia, luistimia, (omaa) televisiota, tietoa ensi kesän suunnitelmista, niitä edellistä edeltävässä postauksessa listattuja vaateasioita.
2022 — Selkeästi olen saanut monta asiaa viimeisen viiden vuoden aikana. Ammatti, pakastin ja mikro kuulostaa kovin aikuiselta. Samoin kuin imuri, mikä mahtuu sängyn alle. Tai mahtuisi, tämän hetkinen sänkymme on kokonaan lattiassa kiinni, joten sen alle ei mahdu minkäänlainen imuri.
Haluaisin: Kaikki edellistä edeltävässä postauksessa listatut vaateasiat, tietää mikä musta tulee isona, oman asunnon, olla kykeneväinen pistoolikyykkyihin, pelastaa kaikki maailman kodittomat eläimet, stressitöntä elämää, sisäisen tasapainon, yksisarvisen, tosi laihat jalat, Spotify premiumin, ympärivuotiset pisamat, Moccamasterin, uuden paistinpannun, reppureissata aasiassa, osata ruotsia.
2022 — Ne edellistä edeltävän postauksen vaateasiat olivat mustat Vansin slip-onit ja farkun värinen oversize farkkutakki. Omistan aika monet kengät, joten en koe enää tarvetta noille Vanseille ja farkkurotsikin löytyy, ei tosin tuollainen. Olen kyllä viisi vuotta sitten paljon halunnut asioita, joita enää en koe haluavani.
Inhoan: itsekkäitä ihmisiä, kahvia rasvattomalla maidolla, sitä ruoka-ainetta jolle olen varmaan allerginen koska se saa kielen kihelmöimään, sitä etten tiedä mikä se ruoka-aine on, länkyttäviä ihmisiä, liian vahvaa teetä, omatekemääni chia-vanukasta, uutta salkkari-Iidaa, palelemista, ahtaita paikkoja, hämähäkkejä, pölyjen pyyhkimistä, muiden ihmisten myöhästelyä, omaa myöhästelyäni, nettilähteiden käyttöä, pimeitä hiljaisia katuja, burpee-hyppyjä, ahdasmielisyyttä, ylimielisyyttä, kun en osaa jotain heti, melkein kaikkea matematiikkaan liittyvää, puhelimessa puhumista.
2022 — Se allergisoiva ruoka-aine on oletettavasti jokin kasvisten pinnalla käytetty säilöntämyrkky. Että en ihmettele jos suussa kihelmöi. Hämähäkkejä pelkään, mutta en inhoa niitä itsessään. Ja pelosta huolimatta asuin viime kesän hämppiksen kanssa samassa huoneessa ja ahdisti vain ihan vähän. En vieläkään tykkää siitä, etten osaa jotain heti, mutta olen hyväksynyt sen. Isona tekijänä tässä ymmärtämisessä oli sen ymmärtäminen, että ihan tosi harva ihminen oppii asioitaheti. Nettilähteiden inhoaminen sai naurahtamaan. Siitäkin inhosta olen päässyt läpi, todennäköisesti koska ei ole vuosiin moisia tarvinnut, tai ainakaan merkata niitä koulun ohjeistamalla tavalla. Mikä oli muuten sekava se!
Itken: helposti, väsyneenä, ilkeille sanoille, elokuville, kirjoille, musiikille, missä tahansa jos tuntuu siltä, ilosta, surusta, muuten vaan.
2022 — En enää itke niin helposti kuin viisi vuotta sitten, mutta toisaalta viisi vuotta sitten oli elämä muutenkin pelkkää itkua. Haluan ajatella tunteiden näyttämistä voimavarana enkä heikkoutena. Muuten vaan en kuitenkaan enää itke, vaikka ehdittomasti pidän itkemistä puhdistavana kokemuksena.
Nauran: netti-meemeille, vitseille joita ei ollut tarkoitettu vitseiksi, spontaaneille heitoille, Mooseksen hassulle käytökselle, joskus unissani, väsyneenä.
2022 — Ensinnäkin: tykkään sanasta ”netti-meemi”, miksihän pelkkä meemi ei ole riittänyt? Huumorintajuni ei ole liioin muuttunut viidessä vuodessa ja nauraminen on ihanaa.
Rakastan: aamukahvia, läheisiä ihmisiä, Töölönlahtea, kirjoja, valokuvaamista, irtokarkkeja, kesäöitä, pimeitä syysiltoja, aitoja ihmisiä, kauniita sanoja, musiikkia, mintunvihreää, kuumia suihkuja, tennareita, tatuointeja, raitiovaunuja, festareita, Kallion kirjastoa, yksisarvisjuttuja, nauramista, Nepalilaista ruokaa, salkkareita, ihastumisen tunnetta, luontoa, Moosesta vatsani päällä, hassuttelua.
2022 — Olen iloinen, että olen viisi vuotta sitten osannut listata näin monta rakasta asiaa, jotka edelleen kolahtavat.
TLDR; Viidessä vuodessa ihminen muuttuu, tai sitten ei. Ihminen vanhenee viidessä vuodessa viisi vuotta, kissat samassa ajassa kaksikymmentä.
Mantu 