Lukijapalautetta virtaa ja palautteeseenhan vastataan. Mitään oikeaa asiaa ei ole (koskapa olisi), mutta ehkä parempi yrittää pitää blogini ainoa lukija tyytyväisenä. Tässä siis tulee asioita elämästäni viime ajoilta. Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan ole yhtään varma kuinka pitkä tämä aika on. Aikakäsitys kun hämärtyi sillä sekunnilla, kun loma loppui.
Koirakämppis kalliolla. Otin kaverin mukaan raidaamaan eräs aurinkoinen sunnuntai. Melkein kärsivällisesti istui seurana, mitä nyt yhden puun ja muutaman juurakon söi siinä sivussa.Syystä, jota en nyt muista, siirsin ikkunalautakasvini lipaston päälle. Tuloksena oli asetelma. Vaikka ihan varma en ole kehtaako tuota asetelmaksi kutsua, mutta ainakin näyttää kivalta kuvissa.Mooses sen saman asetelman kanssa. Improvisoitu avocadopasta, josta tuli yllättävän hyvä. Makaronin ja avocadon lisäksi pastaan tuli uunissa paahdettua kesäkurpitsaa ja tofua, sekä niin paljon valkosipulia (raakaa), että sillä määrällä tyhjentäisi koko Transilvanian. Pyörin lähiostarilla kaverin kanssa ja ajattelin ääneen, että haluaisin jonkun oman jutun. Kaveri totesi, että onhan sulla omia juttuja; Mooses ja Pokemon Go. Vähän jouduin tarkentamaan, että siis sellainen tyylillinen oma juttu. Kaveri veti siihen kuin tyhjästä baskerin, so baskeri it is. Ja on muuten aikamoinen taikahattu, teki minusta iloisen ja sosiaalisen tyypin.Tiedättekö niitä kissa lasipöydällä -kuvia? No tässä olisi koirakämppiksen kuono lasipöydällä.Kaverit menee pian naimisiin ja pidettiin hääsuunnittelu-mökkiviikonloppu porukalla. Tässä kuva sunnuntaisesta brunssista. Ainoa kuva mikä tuli koko viikonlopun aikana otettua. Hääviinimaisteluilla saattoi olla osuutta asiaan.
Että sellaista tänne, elämä kaiketi rullaa koko ajan eteenpäin. Pää ei selkeästi ollut valmis palaamaan arkeen, sen verran sumua on pitänyt. 16 maanantaita joululomaan, mutta kuka näitä laskee.
Juhannuksena pelattiin porealtaassa pullonpyöritystä (ei muuten yhtään niin helppoa miltä kuulostaa, koska poreissa pullo ei pysähdy) ja joku kysyi minulta, mikä mielestäni on elämän tarkoitus. Vastasin jotain sellaista, että jos voin kuolinvuoteella miettiä mennyttä elämää ja todeta, että mulla on ollut ihan pirun hauskaa, niin ei olla ihan pieleen menty. Näin kaksi kuukautta juhannuksen jälkeen olen tätä kelaa rullannut enemmänkin (koska lomalla oli aikaa ajatella) ja pitäydyn edelleen samassa mielipiteessä.
Olen huomannut, että elämme maailmassa jossa hauskanpito nähdään pahana asiana. Ainakin tietyn iän jälkeen. Parikymppisenä on vielä ihan okei juhlia ja pitää hauskaa, mutta sen jälkeen pitäisi jo aikuistua. Asettua aloilleen, tehdä jotain suurta ja merkittävää, tai edes hyödyllistä. Tai jos ei mitään noista, niin ainakin lopettaa se hauskanpito, koska ilmeisesti kärsimys kaunistaa ja se, joka eniten uhraa, suorittaa ja elää hammasta purren, saa kirkkaimman kruunun.
Olen toista mieltä ja sattumalta keksin elämälleni tarkoituksen. Tai no, lopulta en usko että ihmiselämällä on isossa mittakaavassa muuta tarkoitusta kuin tuhota ja aiheuttaa kärsimystä, mutta ainakin jonkinmoisen ohjenuoran omalle elämälleni. Haluan elämäni olevan kiireetöntä ja hauskaa. Ja se on minusta aika hyvä pyrkimys. Siis minulle, ei välttämättä kaikille.
Olen ollut ihminen, joka on väkisin keksinyt itselleen kiirettä, koska olen ajatellut kiireisen ihmisen olevan myös aikaansaava ja sillä tavalla saavan hyväksyntää. Olen myös joskus oikeasti kiireinen ja lähes poikkeuksetta se kiire on tuonut vain stressiä ja riittämättömyyden tunnetta. Ei hyväksyntää, itseltä tai muilta, kuten olin ajatellut. Tiedän olevani myös jatkossa välillä kiireinen, mutta yritän tehdä kaikkeni etten olisi. Tai ainakin että ne kiireet johtuisivat hauskoista asioista, ilman suorittamisen painetta. Ei niin, että kiireen aiheuttaa asiat, jotka ei minulle mitään merkitse.
Kiireetön elämä vapauttaa tunteja vuorokaudesta ja näin päästään aasin kanssa sillan yli, siihen hauskanpitoon. Jätän suosiolla kruunut ja marttyyriviitat muille, koska ihan oikeasti: onhan tää elämä ihan tuhotonta kurjuutta muutenkin, niin miksi ihmeessä ei yrittäisi siinä sivussa pitää hauskaa? Ei se tarkoita etteikö tekisi mitään muuta, vaan se tarkoittaa että priorisoi suorittamisen ja kiireen sijasta asioita, jotka saa dopamiinivarastot tanssimaan salsaa. Koska ihan oikeasti jos pitää valita kiireen ja vapaa-ajan väliltä, niin miksi ihmeessä valitsisin sen kiireen?
Noniin, tulipa se oman elämän tarkoituskin sitten ratkaistua, näin sunnuntai-illan ratoksi. Nyt jatkan Sohvaperunoiden katsomista, olenhan moneen kertaan todistanut sohvisten olevan yksi parhaimpia ahdistuksen helpottajia. Tsemppiä vaan huomenna koittavaan uuteen viikkoon. Tulkoon siitä kiireetön ja hauska.
Tää iso-K ja iso-R on tuonut mukanaan jännän ilmiön. Nimittäin sen, että yhtäkkiä tuntuu jostain syystä olevan ok kysyä keneltä tahansa lääketieteellisistä toimenpiteistä. Oletteko huomanneet saman? Miten sellainen ykistyisyydensuoja ja kunnioitus toisen yksityisyyttä kohtaan, mikä ennen on ollut, on vaan kadonnut yhden tietyn taudin ja tuotteen ympäriltä.
Ottamatta nyt kantaa siihen, onko nämä koronarokotteet turvallisia vai ei, onko niistä apua vai ei, taikka mitä niistä voi seurata pahimmillaan tai parhaimmillaan, niin haluan tuoda pari ajatusta esille.
Rokotteet on vapaaehtoisia. Ketään ei voi pakottaa ottamaan sitä, missään olosuhteissa.
Se ei kuulu muille ihmisille hevon hännän vertaa, ottaako joku rokotteen vai ei.
Olen havainnut somessa alati kiihtyvää pro-rokote menoa, jossa tausta-ajatus on aika lailla kaikissa sama: ota rokote, se on ulospääsy. Luota tutkittuun tietoon ja kun luotat siihen, ymmärrät ottaa rokotteen. Jos et ota, taustalla on varmaan joku youtube-video, minkä olet katsonut.
Toki tämä on pelkkä oma havaintoni, ehkä vain somessa sattumalta satun seuraamaan monia, jotka jakaa tätä sanomaa. Ja edelleen ottamatta kantaa rokotteen turvallisuuteen tai hyöty-haitta-suhteeseen tai siihen, kuka on rokotettu ja kuka ei, mua ahdistaa näiden ulostulojen viesti ja tämä vallitseva ilmapiiri. Se, että tuomitaan julkisesti heitä, joilla ei syystä tai toisesta rokotetta ole tai jotka sitä ei syystä tai toisesta ota. Koska muiden rokotukset ja rokottamattomuudet ei kuulu sulle. Ihan samalla tavalla kuin muiden verenpainetauti, paino, huuliherpes, syömihäiriö, jäykkäkouristusrokotus, IBS tai peräpukamat ei kuulu sulle. Ne on jokaisen omia asioita, henkilökohtaisia terveystietoja, ja se mitä ihminen tekee itselleen, keholleen tai sairauksilleen, ei ole kenenkään muun kuin sen ihmisen itsensä asia.
Ja tiedän, että nyt moni haluaa sanoa ettei rokote ole henkilökohtainen asia, koska on meneillään vaarallinen viruspandemia ja rokottamaton on uhka muille. Tässä kohtaa haluankin pysäyttää miettimään, mikä on sun henkilökohtainen mittari vaaralliselle taudille? Kuinka monta prosenttia sairastuneista pitää kuolla, että määrittelisit taudin vaaralliseksi?
Koronaan on Suomessa kuollut alle 1 % sairastuneista (lähde: THL 13.8.2021). Maailmanlaajuisesti sama prosentti on 2,11 % (lähde: WHO 13.8.2021).
Joku voi myös sanoa, että rokottamaton sairastuessaan kuormittaa terveydenhuoltoa. Mä itse hyvinvointiyhteiskunnan ja tasa-arvon kannattajana, sekä veronmaksajana, olen sitä mieltä että jos tälle linjalle lähdetään, niin aletaan samalla jättää hoidotta kaikki muutkin ihmisryhmät, jotka elämäntavoillaan ja valinnoillaan on tilansa ”aiheuttaneet itse”. Esimerkiksi sydän- ja verisuonitautipotilaat, tupakoitsijat, ylipainoiset, masentuneet jotka ei ole halunneet lääkitystä, huumeidenkäyttäjät ja miksei nekin, jotka ovat esimerkiksi tästä tai jostain muusta rokotteesta tahi lääkkeestä saaneet vakavia haittavaikutuksia… Ja tietenkään en ajattele näin. Koska uskon myös sellaiseen asiaan kuin inhimillisyys. Jokainen meistä on kuitenkin ihminen ja minä en ole täällä mikään tuomitsemaan heitä, jotka tekevät eri valintoja kuin minä. Ja odotan naiivisti, että muut toimisivat minua kohtaan samoin.
Lisäksi haluan herättää miettimään, että jos olet rokotettu, niin mitä väliä sillä on jos joku toinen on rokottamaton? Silloinhan olet turvassa. Ja jos et luota olevasi turvassa, miksi olet ottanut rokotteen, jonka et usko tarjoavan suojaa?
Toistan vielä kerran loppuun, että en ota kantaa siihen, onko nämä koronarokotteet turvallisia vai ei, onko niistä apua vai ei, taikka mitä niistä voi seurata pahimmillaan tai parhaimmillaan. Haluan vain tuoda esille sen, miten omasta mielestäni huolestuttavaan jamaan ollaan menossa keskustelukulttuurin ja yksityisyyden kanssa.
Koska ihan oikeasti; mun terveystiedot, rokotukset tai mitkään muutkaan mun valinnat mitä toimenpiteitä teen tai olen tekemättä, ja mitä sairastan tai en sairasta, ei kuulu sulle sen enempää kuin sunkaan tiedot mulle, ellei niitä vapaaehtoisesti päätetä jakaa. Ja vaikka vapaaehtoisesti jaettaisiin, ja se toinen olisikin tehnyt eri valinnat kuin sinä, niin voitaisiko kuitenkin kunnioittaa toistemme kehollista itsemääräämisoikeutta.
Elokuu toi mukanaan onnellisuuskuplani puhkeamisen, eikä asiaa auttanu, että jouduttiin jännäämään peruuntuuko meidän festariviikonloppu. Onneksi ei. Onneksi saatiin tämä viimeinen viikonloppu (lähes) normaalia elämää, ennenkuin tämä niinkutsuttu pandemia ja sen oheisshaibat alkaa taas alusta. Sitä ei tarvinnut nyt miettiä vaan homman nimi oli kesä ja rauha ja ennenkaikkea Kesärauha 2021.
Ja tiedättekö, tuntui muuten festareilta. Yhdet festarit tänä kesänä jo käyneenä tuntuu hassulta sanoa näin, mutta niin se meni. Ehkä se oli se Turku (joka vähän toi ruissifiilistä, ilman ruissia), festarimiljöö Turun linnan kupeessa, koo kahdeksantoista vaatimus vai vaan esiintyjäkattaus, josta oli mahdollista löytää uutta kuunneltavaa. Oli viintä, huippusöpö airbnb-kämppä, föri, glitteriä ja keltaisia sadetakkeja. Oli myös aurinkolaseja, lämpöä, naurua ja rakkaita ystäviä.
Oli aika hyvä viimeinen lomaviikonloppu, vaikka itse sanonkin. Juuri sitä, mitä kaipasin tähän viime aikaiseen mielen ankeuteen. Nyt ensisijainen tavoite on nauttia viimeisistä kahdesta lomapäivästä ja aloittaa syksy niin hyvin fiiliksin kuin mahdollista. Katsotaan miten käy.
Harvoin on 31 päivää tuntunut niin pitkältä, mitä nuo menneet heinäkuun. Välillä tuli pelko, että aika kuluu liian nopeaan ja pian loma jo loppuu. Sitten taas huomasi päivän kestäneen tuntien sijaan viikkoja ja viikkojen kestäneen vuosia. Koko ajan oli jotain mitä odottaa ja samalla elon alla olevan hetki tuntui parhaimmalta mahdolliselta.
Heinäkuu oli onnellisuuskupla, jolle ei ollut mitään järkevää selitystä.
Heinäkuu oli uimista ja aurinkoa. Terasseja, livemusiikkia ja ystäviä. Iltoja, jotka päättyivät aamulla ja sellaisia jotka päätin omasta tahdosta aikaiseen. Kevyitä ihastumisia, jotka lopulta oli kaikkea muuta kuin sidonnaisia toiseen ihmiseen. Elämästä nauttimista, joka ajoittain katkesi maailmantuskaan. Pohdintoja onko näin hyvä vai pitäisikö tehdä muutos, päätös sen muutoksen lykkäämisestä kesän jälkeiseen aikaan. Eläimiä, ihmisiä ja helteestä karrelle palanut luonto. Kauniita sanoja, äänekästä naurua, laulua ja tanssia. Rikki käveltyjä jalkoja ja uudet kengät, jotka jalassani muut saivat vaan yrittää pysyä perässäni.
Heinäkuun kalenteri oli täysi ja se vei kivasti ajatukset pois kaikesta pahasta. Toimi hyvin, koko heinäkuun. Siihen asti kunnes kääntyi elokuuksi ja ei enää toiminutkaan. Paluu arkeen on väistämätön, mitä ikinä se tuleekaan tarkoittamaan.
Mantu 