VÄLILLÄ LANDE ONKIN PARAS

Toissakesän mökkireissun jälkeen vannoin, etten enää tälle mökille menisi. Muistan elävästi, miten koko sen 36 tuntia vain ahdisti ja lujaa. Ei enää ikinä, puhisin serkkuselle silloin ja muutamasti olen puhissut sen jälkeenkin. Vaan koitti sekin päivä, kun ahdistava mökki alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta kuin jääminen yksin tänne kaupungin hulluuteen. Ja sitäpaitsi halusin sienimetsään.

Lopulta viikonloppu oli kaikkea mitä en osannut odottaa, eikä yhtään sitä mitä odotin. Paitsi sienten osalta, ennen viikonloppua näin nimittäin unta, että löysin kaksi ämpärillistä suppiksia. Ei kauas jääty.

Lauantaina ikkunoista tervehti valkoinen maa, joka pian suli harmaaksi ja lopulta kokonaan pois. Kaksi tuntia sienimetsällä riitti täyttämään korit ja sai märät sormet niin kohmeisiksi, että omani sulivat kunnolla vasta alkuillalla saunassa. Ennen sitä puolipakotin isikarhun ajamaan minut kylille, että pääsin niillä kohmeisilla sormillani pyöräyttämään pokestoppia. Ettei katsokaas putki katkea. Näin me lähes kolmekymppiset mökkeilemme.

Sieniretki vol 2 tehtiin sunnuntaina ja vaikka ilma oli kylmennyt jo pakkasen puolelle, metsässä tarkeni paremmin kuin edellispäivän märässä plussakelissä. Sienet oli jäässä, mutta tokkopa tuo haittaa. Lähimetsän apajat osoittautui paremmiksi kuin ne vähän kauempana olevat. Siinä kohtaa kun korini oli niin täysi, että sieniä tippui jo matkasta, jatkoin keräämistä taskusta löytyneeseen koirakämppiksen kakkapussiin (käyttämättömään). Olen ihmiskämppikselle nauranut, että noita pusseja löytyy nykyään kaikista taskuista, mutta tämän jälkeen en enää vitsaile aiheesta. Todellakin aina pitäisi olla yksi kakkapussi taskussa, jos vaikka tulee sieniä vastaan. Siunattu koirakämppis!

Viikonlopun saldo: Kahdet hyvät yöunet (niin hyvät etten sunnuntaiaamuna herännyt porukoiden hiirenmetsästykseen), puolitoista leffaa, hitokseen sientä, kaksi hämähäkkikohtaamista, ihastuminen vegemätitahnaan ja hetkeksi rauhoitettu sielu.

MUUTAMA TARINA AIKUISUUDESTA

Maailma on tällä hetkellä kurja ja pelottava. Ajatuksia tästä kaikesta riittäisi, mutta jätän ne toiseen kertaan. Ensiapuna poistin hetkeksi instan ja yritän keskittyä hyvään. Kaltaiselleni maailmanlopunodottajalle (ystäväni lanseeraama termi) ei mikään helppo päätös, mutta piru vieköön, pakko yrittää. Koska omassa kuplassani on elämä ihanaa ja elän sopusoinnussa minun ihmisten kanssa.

Mitä sitten olen tehnyt?

Vietin etäpäivää kaverilla, kun iltapäivästä päätettiin lähteä kävelylle ja kauppaan hakemaan jotain hyvää. Teki mieli sipsiä, mutta kaveri kyseenalaisti voiko sipeä vetää kahvin kanssa. Sanoin että voi. Koska olemme aikuisia.

Aikuisuus-korttia käytin myös eräs ilta, kun laitoin leivän päälle sekä vegaanista tuorejuustoa että maapähkinävoita. (Oli muuten yllättävän toimivaa.)

Siskokarhu mainitsi, että minusta näki jo lapsena etten tule keittiössä viihtymään. Tällä hän viittasi meikämantun ja serkkusen lapsuuden bravuuriin, suklaapuuroon (joka btw oli hyvää). Siskokarhu itse kertoi (33-vuotiaana) dippaavansa banaania sokeriin. Mutta hän on myös aikuinen, eli kai hän voi.

Katsottiin hiljan Supernaturalin ykköskausi ja se vasta oli! Ihmiselle, joka pelkää about kaikkea, se oli toisinaan liian jännää katseltavaa. Niin jännää, että juuri yhtenä iltana nukkumaanmennessä jouduin pyytämään poikaystävää sulkemaan verhon kunnolla, kun pelotti sen raosta kajastava valo ja liikkuvat varjot. Ikinä ei voi olla varma onko siellä syystuulessa heiluvat puun oksat vai jokin ilkeämielinen demoni. Ei vaikka olisi miten aikuinen.

Kävin aamulla keskustelun, kun kämppis meni herättyään keittiöön ja varovasti huikkasi meidän puolelle, että onko Mooses tarkoituksella keittiössä. ”Ai perkele! Ei, se unohtui…” vastasimme. Ja niin Mooses haettiin pois. Joskus Mooses on aikuisin tässä huushollissa. Joskus ei.

MIKSIHÄN EN NÄITÄ OLE JULKAISSUT

Vallan villiinnyin ja päätin julkaista jotain, vaikka edellinen postaus tuli eilen. Harvoin käy tällaista. Siskokarhulta on tullut sen verran lukijapalautteita viime viikkoina (osin ehkä syystä), että toimikoon tämä lepyttelynä. Tai rangaistuksena, nyt aion nimittäin julkaista tekstinraakileita, jotka syystä tai toisesta on jääneet aikanaan julkaisematta. Jokainen voi itse päätellä jotta miksi näin.

10.12.2019 // ”Näin koko aamuyön kestävää unta, joka oli tosi todentuntuinen. Siinä olin vesipuistossa ja mulla oli laatikossa kauhean monta tipua. Se oli hyvä uni se.”

29.2.2020 // ”Onpa taas se vuosi, kun saamme yhden ylimääräisen päivän. Käytin omani en oikein mihinkään. Kävin treeneissä, leikitin Moosesta (laserpyssylelun ansiosta Mooseksesta on kuoriutunut Hurja Saalistaja), join kahvia partsilla (lumisateen jälkeisessä auringonpaisteessa), kuvasin Moosesta, katsoin salkkareita, tein ruokaa, leikitin lisää Moosesta ja lopuksi kaveri pölähti tänne kera skumpan. Ehdotin tekemistä, kaveri ehdotti skumppaa. Kysyin koska meistä on tullut hienoja ihmisiä. Vastaus kuului ainahan me ollaan oltu. Totesin, että hän on. Vastaus kuului your words not mine. Ajatteli kuitenkin samaa.”

31.3.2021 // ”KORONA ÄRSYTTÄÄ JA UUDET SALKKARIT ON PASKAA”

20.4.2020 // ”Niin kaunis on hiljaisuus. Näin teki mieli otsikoida, mutta säästin kirjaimia. Kevät tekee taas tuhojaan meikämantun pääkopassa. Ja jos ei ole kevät, joka siellä mellastaa, pyörteilee ihan muuten vaan. Niin sitä vaan voi ihminen lennähtää aika nopeasti manalan ankeudesta sateenkaarien ja pilvenhattaroiden keskelle.”

14.5.2020 // ”Somen perusteella nyt on meneillään kirsikankukkien aika. Niiden lisäksi kukkii kyllä muutkin puut. Kuten tämä, jonka löysin kotikulmiltani päivänä eräänä. Olin lenkillä tulossa kotiin ja jäin ottamaan kuvaa. Sattumalta kuvaan laskeutui myös lokki, joka kieltämättä sopi siihen. Mun mielestä lokit on tosi kauniita lintuja, ne on niin puhtoisen ja sileän näköisiä. Unpopular opinion: lokit on täysin väärinymmärrettyjä luontokappaleita, niiden perseily on täysin ihmisten syytä.”

20.5.2020 // ”Mietin eilen töissä (ääneen), että jos viime kesäloman aikana ehdin kolmien festareiden ja kaiken sen kalliohovi-istuskelun ohella katsoa 400 jaksoa salkkareita, miten käy tänä vuonna kun kaikki festarit on peruttu.”

Noin, sellaista tänään.

VIIKOTTAINEN VIIKKOKATSAUS

Taas meni yksi viikko. Tuo siis, mikä päättyi ylitoissapäivänä. Näemmä pelkän yhden viikottaisen postauksen kirjoittaminen on välillä liikaa. Samaan aikaan tapahtuu paljon, mutta mitään ei muista enää sunnuntaina. Seuraavasta keskiviikosta puhumattakaan.

Viime viikko oli pientä ja vähän isompaa stressiä, aikaisia aamuja ja tekemättömiä ruotsin läksyjä. Oli pitkää päivää ja yksi vaaleanpunainen aamutaivas. Kissoja ja koiria, tai oikeammin ilmaistuna vain yksi kumpaakin. Mutta näemmä samasta perspektiivistä kuvattuna. Haaveilin sienimetsästä, mutta päädyinkin mustaan härkään. Lauantaiaamuna iskenyt tarve vaihtaa järjestystä, jota ei voitu vielä tehdä koska säkkituolista piti ensin päästä eroon. Se tapahtui sunnuntai-iltana. ”Vihdoin”, totesi totuuden torveni. Kirvelee myöntää, mutta olen samaa mieltä. Ja lupasin etten osta enää ikinä mitään.

Mooseksen valtakunnassa kaikki hyvin. Kissaherra nukkuu edelleen kaikki yöt, kuten on tehnyt viimeiset muutaman viikon. En tiedä pitääkö olla iloinen vai huolissaan. Yhtenä iltana spottasin hänet nukkumasta kasvot patjaa vasten ja sanoin kämppikselle, että Mooses alkaa ehkä olla vähän seniili. Kämppis vastasi, kaikella rakkaudella, että olemme jo ylittäneet ”vähän”-vaiheen. Suattaapi olla oikeassa.

Viikko oli kaikessa arkisuudessaan ihan tavallinen viikko, mutta kuitenkin vähän enemmän. Olin onnellinen.

HYVÄÄ JA ONNELLISTA

Uusi tyylini on ilmeisesti kirjoittaa kerralla kaikki edellisen viikon jutut. Mennään siis sillä.

Viime viikko oli tapahtumarikas ja täynnä. Oli konferenssia, häitä ja paljon hommaa. Löysin juhlatilan kolmekymmenvuotissyntymäpäivilleni, löysin itseltäni harmaan hiuksen ja pääsin pokemonissa levelille 40. Painoin pitkää päivää, nukuin liian vähän, itkin ja nauroin. Ihailin syksyn värejä, todistin miten kaksi ihmistä sanoi toisilleen tahdon, tunsin pakahtuvani rakkaudesta ja olin viimeisenä tanssilattialla aamukolmelta.

Olen ollut enemmän tai vähemmän täyteen buukattu elokuun puolivälistä asti. Ja se yksi väliviikonloppukin meni aika sumussa. On ollut synttäreitä, polttareita, häitä ja lisää häitä. Kaikkea hyvää ja onnellista. Nyt on hyvä pitää vähän taukoa. Ihan jo senkin takia, että huomaan ihoni olevan melko samea kaiken juhlimisen jäljiltä. Mutta oli sen arvoista, oli todellakin.

Seuraavaksi siis vettä ja lepoa. Pään nollaaminen ulkoilmalla, syksyn värejä, kävelyitä koirakämppiksen kanssa ja keittiökokouksia ihmiskämppiksen kanssa. Pimeneviä iltoja, Mooses lämpöpatterina sydämen päällä.

Varovainen toive siitä josko kaikki hyvä ja onnellinen vielä jatkuisi.