Olen ottanut tällä viikolla lähes tasan nuo kaksi kuvaa. Lähes, koska tietenkin Moosesta on tullut kuvattua. Mutta jos ne jätetään pois, niin vain nuo kaksi. Ensimmäinen on maanantaiaamulta ja toinen tiistaiaamulta. Tai oikeammin iltapäivältä, mutta kuitenkin.
Viikonlopun mindfullness-retriitistä opitut pysähtymisen ja rauhoittumisen keinot on todella ollut tarpeen tällä viikolla. Kun hetken sai luvan elää normaalia elämää, tuntuu varmasti jokaisesta parin suosituksenkin paluu ylitsepääsemättömältä. Oman näkemykseni mukaan tämä on täysin taktikoitua ja ainoa agenda on saada rajoituksiin kyllästynyt kansa passin puolelle ja sulkemaan silmänsä sellaisilta seikoilta kuin a) sen hyötyarvo on nolla ja b) se on täysin järjetön. Valitettavasti järjenvastaista on ollut yleinen ilmapiiri jo pitkään, joten eiköhän se passi tule. Kaikkeen ja kaikkialle. Sanoisin, että viimeistään 17.1. se on käytössä työpaikkoja myöten. Toivottavasti olen väärässä.
Ei tämä viikko silti ihan sysipaska ole ollut, vaan oikeastaan aika mukava. Olen nauranut paljon. Marissut ihmiskämppiksen kanssa, miksi maailmassa on niin paljon kaikkea kurjaa ja käynyt koirakämppiksen kanssa metsäkävelyllä. Nauttinut pakkasista ja todennut, etten omista yksiäkään ei-liukkaita kenkiä. Tiedostanut vahvan kehittämiskohteen itsessäni ja päättänyt tehdä asialle jotain.
Lämmöllä vaalin jokaista hetkeä, kun olen ollut onnellinen. Toistaiseksi ne hetket on voitolla.
Tahattomasti tähän tuli nyt Moosespitoinen kuvakavalkadi. Meinasin sanoa, että ei anneta sen häiritä, mutta ketä nyt Mooses voisi häiritä! Muulloin siis kuin aamuvarhain, kun haluat nukkua tai toisinaan tassuineen, kun yrität syödä. Mutta noin niinkuin muuten, yleensä kaikki on parempaa, jos se sisältää Mooseksen.
Elämä ylinpäätään on parempaa, kun se sisältää Mooseksen. Kissaherrassa alkaa valehtelematta ikä näkyä. Taikka en satavarma tietenkään voi olla, liittyykö ajoittaiset omituisuudet ikään vai johonkin muuhun. Esimerkiksi nukkuminen kasvot peittoa tai patjaa vasten sekä ajoittainen keskellä lattiaa hengaaminen tyhjin silmin on uusia juttuja. Tai sitten en vain aiemmin ole kiinnittänyt huomiota. Vetreyttä kuitenkin vielä löytyy, sellaisella vireydellä hän vähintään kerran päivässä hyppii pitkin seiniä.
Viikonloppu on ollut ihana ja rento. Pitkästä aikaa on sunnuntaina fiilis, että on saanut levättyä. Tosin tämä olo tuli todellakin vasta nyt, sunnuntaina. Eilen kävin kuuden tunnin mindfullness-kurssilla ja kuudesta tunnista torkuin noin kaksi kolmasosaa. Onneksi se oli kaiketi ihan ok, tärkein oppi kun oli ettei mindfullness tai meditaatio saa olla suorittamista, eikä ole onnistumisia tai epäonnistumisia. Tämän kun saisi vietyä muillekin osa-alueille. Minä kun en yrityksistä huolimatta ole kovin aktiivinen meditoitsija. Ihminen onneksi voi muuttua.
Kohokohdat tältä viikolta:
– Kavereiden koira söi korvakoruni, suoraan korvastani. Seuraavana aamupäivänä tuli viesti (kuvan kera), että ”löytyi!”. Voidaan todeta Labradorinnoutajan ruoansulatuksen kestävän suunnilleen 18 tuntia, suusta nurmikolle.
– Perjantaina yritin tehdä ruokaa (pinaattikeittoa, josta molemmat vieraani kuitenkin kieltäytyivät. Ne kiittämättömät rotat.) ja etsin meidän keittiövaakaa. Sieltä keittiöstä. Jossain vaiheessa kutsuin kämppiksen hätiin ja kun oltiin käännetty koko keittiö ympäri, todettiin jotta ei se ole täällä. Eikä kummallakaan ollut mitään aavistusta missä se voisi olla tai miksi kukaan sen ylinpäätään olisi siirtänyt pois keittiöstä. Palaan asiaan, jos arvoitus joskus ratkeaa.
– Kävin lätkämatsissa, joka voitettiin maalein 4-1, ja joista emme nähteet yhtäkään. Myöhästyttiin ekasta erästä, joka päättyi 3-1. Tokassa erässä ei tapahtunut mitään. Kolmannessa ei myöskään, kunnes minuutti ennen peliajan päättymistä pätettiin lähteä, käännettiin selkä kentälle — ja kuultiin miten Jokerit teki maalin. Toimii se näinkin.
Se on kuulkaas viisi maanantaina jouluun. V i i s i. Viisi maanantaiaamun herätystä. Tai oikeastaan neljä, jos laskee pois sen yhden maanantain, joka sattuu olemaan itsenäisyyspäivä. Saadaanpa yksi ekstravapaa tähän pitkään syksyyn, joulusta kun ei muuta tule kuin yksi kusinen perjantai (omia sanojani lainatakseni).
Juuri nyt kaikki on tosi ihanaa – ja samalla kaikki pelottaa. Kun katson uutta maailmanjärjestystä, mikä tänne on muodostumassa. Kun katson mitä tapahtuu Ranskassa, Italiassa, Itävallassa tai vaikka Virossa. Niin lähellä, niin lähellä meitä. Alle kaksi vuotta ja koko maailma on pistetty uusiksi, eikä suurin osa pysähdy missään vaiheessa kyseenalaistamaan mitään. Toivon etten itsekään pysähtyisi. Toivon, että voisin uskoa kaiken mitä valtionjohto, media ja lääkeyhtiöt meille sanovat. Toivon, että voisin vielä työntää pään puskaan ja jäädä sinne. Lukittautua johonkin omaan todellisuuteeni, missä kaikki on hyvin ja missä on ihan ok kieltää kotoa poistuminen ihmisiltä, jotka eivät ole ottaneet neulaa olkavarteensa.
Ehkä ainoa, mitä voin nyt tehdä, on lukittautua siihen omaan todellisuuteeni, missä myös nyt elän. Siinä, omassa kuplassani, olen ympäröity hyvillä ihmisillä. Sellaisilla, jotka auttavat jaksamaan, jotka kunnioittavat minun tunteita ja pelkoja ja yrittävät valaa uskoa. Jotka ottavat minut sellaisena kuin olen ja jotka minä voin ottaa sellaisina kuin ovat. Vuorovaikutusta ja hyväksyntää, ei vastakkainasettelua ja taistelua oikeista ja vääristä mielipiteistä. Ja kaikki mitä minulla sen kuplan sisällä on, on enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoakaan.
Olen aina suhtautunut vähän skeptisesti sellaiseen ”keskity hyvään äläkä ajattele ikäviä asioita” -meininkiin, koska ei se paha poistu, vaikka miten sulkisi silmänsä. Ehkä nyt kuitenkin olen oppinut, että silmien sulkeminen on eri asia kuin energian keskittäminen pahan sijasta hyvään. Loppuun siis haluan jakaa muutaman hyvän kokemuksen viime ajoilta.
Viime viikolla vietimme kämppiksen kanssa iltaa (myös kommuunikokoukseksi sitä kutsuttiin). Palautimme kaikki pullot keittiön kaapista ja niistä saimme 17 rahaa. Sijoitimme kahteen litraan kauramaitoa, litraan oliiviöljyä ja litraan soijakastiketta. Jäljelle jääneet 1,20 rahaa (plus vähän omaa rahaa päälle) sijoitimme viinipulloon. Todettiin yhteistuumin illan päätteeksi, että tällainen ilta teki tosi hyvää ja että pitäisi tehdä toistekin. Jos ei viinin niin edes teen kera.
Olen ihaillen katsonut puhelimen tekemiä tietyn teeman ympärille kasattuja kuvaesityksiä. Joissa kaikissa on toki tilanteeseen sopivat musiikit, tilanteesta riippuen joko tunnelmallista tai swengaavaa. Hauskaa on se, että olkoon teemana Meksiko, uudenvuodenaatto tai lumisia maisemia, niin jokaisessa videossa vähintään puolet kuvista sisältää Mooseksen.
Instassa tuli muisto kahden vuoden takaa, kun pelattiin kaverin kanssa Trivial Pursuitia ja minulle tuli kysymys ”kuka esiintyi Michael Corleonen tyttärenä Kummisetä III -elokuvassa?” Minä vastasin ”Al Pacino”. Kahden vuoden jälkeenkin suorastaan häikäistyn omasta nerokkuudestani. Kuullunymmärtämisestä puhumattakaan.
Kuvituksena tässä kaksi Moosesta ja yksi karhu. Varmaan vain siksi, että voin.
Marraskuu… Joko jäi päähän? Hyvä, sitten jatketaan.
Syksy on mennyt nopeaan, minkä nyt ei enää tässä vaiheessa elämää pitäisi olla yllätys. Kyllä, aika kuluu ja kyllä, sillä on taipumusta mennä nopeaan. Ne jopa väittää, että mitä vanhemmaksi tulee, sen nopeammin sen tekee. Eikä edes aleta puhua siitä, kun saa lapsia! Sitten se vasta nopeaan meneekin, kuulemma.
Mutta niin, aika siis menee nopeaan. Meikämantu on myös koko syksyn mennyt nopeaan, lähinnä ääripäästä toiseen. Viikonloppuna kaveri kysyi mielipiteeni elämästä juuri nyt ja vastasin (itsekin hieman hämmentyneenä prosenttijakaumasta), että 60 % parasta ikinä ja 40 % karmeinta ikinä. Dystooppinen tulevaisuus huolettaa, mutta oman kuplani sisällä on hyvin vaaleanpunaista. Toistaiseksi hyvä voittaa pahan, luottamus voittaa pelot.
Olen pitänyt instasta taukoa muutaman viikon, tai saattaa niitä viikkoja olla enemmän tai vähemmänkin. Tänään tein hetkeksi paluun ja vartin jälkeen totesin, että pakko päästä pois. Ilmeisesti tällä hetkellä ainoa hyvä kanava minulle on jokin tällainen kuin tämä blogi; paikka minne jakaa, mutta jota ei (juuri) kukaan lue. Täydellistä, jos minulta kysytään. Ehkä tässä tapauksessa kysytään.
Kirjoitin myös pitkästä aikaa päiväkirjaa. Maaliskuussa, edellisen kerran kirjoittaessani, olin todennut ettei ihmistä voi korjata kukaan toinen ihminen tai mikään parisuhde. Nyt kirjoitin puoli tuntia vastinetta omaan toteamukseeni. Se kuului jotakuinkin näin: ”ihmistä ei voi korjata toinen ihminen tai mikään parisuhde. Mutta ne voi auttaa vieressä kun itse liimaa itseään pala palalta kokoon.”
Tänään perustin minulle ja ihmiskämppikselle jaetun perhekalenterin. Ehdotin, että olisko mitään, koska meillä tuntuu välillä kommunikointi olevan hieman haastavaa. Vika on molemmissa ja onneksi se on aina johtanut yhteisiin nauruihin. Kuitenkin ihmiskämppis otti tämän idean ilolla vastaan ja nyt meillä on paikka minne merkitä koirakämppiksen ulkoilutusvuorot, kissaherra Mooseksen ruokintavuorot sekä muut eri tärkeät vastuut.
Kissaherrasta puheenollen, hän on nukkunut kuin tukki lähes kaikki yöt syyslomansa jälkeen. Siis klo 22-06 välillä. Mutta toisaalta seiskalta ei ole enää yö, eli silloin on jo ihan odotetustikin sopivaa kolistella. Itse sen sijaan en ole nukkunut niin hyvin. Syytän pääkopan tilannetta ja pientä stressiä. Sitten on sellaisiakin tapahtumia, kuten eräs yö taannoin, kun heräsin poikaystävän lauseeseen ”mä näin aaveen”. Tämän jälkeen hän jatkoi onnellisena unia, minä valvoin kauhuissani seuraavan puolituntisen.
Ai niin! Viime viikonloppuna risteilin pitkästä aikaa. Tavoitteenani oli käydä vähintään yksi keskustelu ruotsiksi. Korotin panoksia ja kävin useammankin, vaihtelevalla menestyksellä. Lisäksi pukeuduin (kolmannen kuvan mukaisesti) karhuksi, mutta kavereilla oli vaikeuksia tunnistaa muu kuin ”joku metsän eläin”. Väittäisin, että vika on kavereissa. Tai en mlnä tiedä, kertokaa te?
Teki mieli kirjoittaa, että tästä tuli nyt aikamoista tajunnanvirtaa, mutta todellisuudessahan se ei juuri poikkea tavallisesta. Jokainen menee sillä, mitä on annettu.
Mantu 