ONNELLISUUSASIOITA

Hoksasin aamulla, että kyllä vaan taas on mennyt monta päivää viime postauksesta. Mietin hetken pitäisikö vain puhista kaikki kiukku tänne, mutta koska puhinan lisäksi myös tuhisen onnesta, kallistuin jälkimmäisen puolelle. Kliseisesti otsikoidun postauksen sisältö käsittelee siis – ei varmaan yhtään yllättäen – asioita, jotka viime aikoina on tehnyt minut onnelliseksi. Eikä tule missään järjestyksessä. Eikä kaikesta todellakaan ole kuvaa.

Lautailu. Viime viikonloppuna kävin parin kaverin kanssa laskettelemassa Peuramaalla. Etelä-Suomen rinteistä olen aiemmin testannut vain Vihdin, mutta Peuramaa oli positiivinen yllätys. Ei vähiten siksi, että siellä oli isossakin rinteessä mattohissi. Itse laskeminen sujui yllättävän hyvin ja kaaduin vain kahdesti. Toisella kertaa syystä että lautailua harjoitteleva kaveri laski päälle. Sovittiin että mennään toistekin.

Liikunnan ilo. Olen pitkästä aikaa innostunut treenaamisesta ja voi hitsinpimpulat kun se on kivaa! Siis se innostus. Ja sen myötä treenaaminenkin. Oli hyvä päätös pistää nyrkkeily tauolle joulukuussa ja vaihtaa ihan vaan gymille. Toki kahteen treeniin se jäi, kunnes pistettiin salit kiinni, mutta nyt on onneksi ollut mahis varata yksityisvuoroja. Toki muutama muukin on innoissaan tästä mahiksesta ja vuorojen tullessa varaukseen ne menee yhtä nopeasti kuin liput Naamat-festareille keväällä. Eli noin kahdessa sekunnissa. Kuitenkin on ihanaa olla innostunut ja salien ollessa enemmän tai vähemmän kiinni, ollaan poikaystävän kanssa lenkkeilty ja hyödynnetty ulkokuntosaleja. Huolimatta siitä, että ulos astuminen on vähän kuin miinakentällä kävelisi: hengenlähdön vaara on koko ajan läsnä.

Ystävien seura. Viime aikoina on tullut myös nähtyä kavereita jotenkin erityisen paljon ja nimenomaan istuttua iltaa yhdessä. Kivaa toki on nähdä lyhyemmäkin kaavan mukaan, mutta rauhalliset illanistujaiset, yhdessä kokkailu ja pelaaminen on tuntunu tavallistakin mukavammalta. Paitsi se kerta vähän kolahti, kun meille iltaa viettänään tullut ystäväni, totuuden torveni, oli tuonut mukanaan pelin, jonka aikana ei saa puhua. Kuulemma jotta olisin kerrankin edes hetken hiljaa. Hmph.

Kolmekymppiset ja synttäreiden suunnittelu. Täytän sunnuntaina kolmekymmentä vuotta ja vaikka veistelenkin paljon juttua vanhuudestani, on oikeastaan ihan mukavaa täyttää kolmekymmentä. Ainakin tällä hetkellä. Kovalla höyryllä suunnittelen myös synttäreitäni, eli ideoin asioita, joita pikku synttäritonttuseni sitten toteuttavat. Delegoinnin taito on aikamoinen lahja. Odotan juhlia ihan pölönä!

Kämppiselämä. Kun yhteisasumisemme näillä näkymin lähenee loppuaan, olen saanut itseni kiinni fiilistelemästä kulunutta vajaata yhdeksää kuukautta. Vaikka tähän lähdin vähän epävarmoin fiiliksin, pääasiallisena motiivina säästää rahaa, olen lopulta ollut päätökseeni tyytyväisempi kuin moniin männävuosien päätöksiin yhteensä. Kämppiselämä on ollut yhteisöllistä, hauskaa, turvallista ja rentoa. Ja juurikaan rahaa en ole saanut säästöön, enkä ihan oikeasti tiedä minne ne on mennyt.

KAUKAA JA KIERTOTEITÄ

Kaikki alkoi äitikarhun kanattomasta kanapastasta. Joka oli muuten hyvää. Kun oltiin kaksi päivää käyty tästä pastasta keskustelua, totesin – kuten ehkä näettekin – jotta alan ymmärtää, mistä olen perinyt taipumukseni höpöttelyyn.

Eräs kaverini kerran sanoi, että ”kun sulta kysyy kysymyksen niin sä puhut kaks tuntia”. En voisi olla enemmän samaa mieltä. Inhoan myös, jos minut keskeytetään tai aletaan puhua päälle. Tähän tosin on moni kommentoinut, että on pakko keskeyttää jos haluaa suunvuoron. En siis ole hyvä lopettamaan puhumista, mutta elän ajatuksessa, että silti olen mukava keskustelukumppani ja osaan myös kuunnella. Mutta, kun saan puheenvuoron, en siitä hevillä luovu.

Voin myös kevyesti jauhaa jostain yhdestä aiheesta päivätolkulla. Vielä helpommin jos joku toinen jauhaa siitä kanssani, kuten nyt äitikarhu siitä kanattomasta kanapastasta.

Sen lisäksi, että kykenen puhumaan kaksi tuntia putkeen, myös aloitan juttuni yleensä aika kaukaa. Joskin nämä kaksi edellä mainittua liittyvät oleellisesti toisiinsa. Tuossa päivänä eräänä lämmitin lounasta töissä ja työkaveri kysyi mitä minulla on. Siihen olisi toki voinut vastata, että äitikarhun tekemää lasagnea. Minä kuitenkin aloitin tarinan siitä, kun edellisenä lauantaina olin lainannut isikarhulta autoa muutamaksi tunniksi. Palautin auton ja jäin vanhempieni luo saunomaan, ja illansuussa lähdin kotiin. Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan löysin sattumalta auton avaimet takkini taskusta, omassa eteisessäni. Soitin auton ja niiden avainten omistajalle ja sovittiin, että tulen tuomaan avaimet jossain kohti päivää. En kuitenkaan ehtinyt vielä tehdä asialle mitään, kun isokarhut soitti ja ilmoitti lähtevänsä mummolaan ja tulevansa minun ohi, joten voivat napata avaimet siitä. Tullessaan toivat lasagnea, jossa muuten oli kahdenlaisia sieniä. Että niin, samaan lopputulokseen tultiin, mutta pidemmässä versiossa sain enemmän puheaikaa ja lisäksi tarina oli omalla tavallaan viihdyttävä.

Loppukaneetti: kovin usein myös vastatessani kysymykseen, sen kahden tunnin jälkeen päätän puheenvuoroni vastakysymykseen: Ai mikä se kysymys olikaan?

Disclaimer: Osaan olla myös hiljaa. Uusien ihmisten kanssa, nimittäin.

VIIKONLOPUN MENOJA

Jälleen yksi hyvä viikonloppu takana. Niitä on viime aikoina riittänyt. Samoin kuin hyviä päiviä ylinpäätään. Syksyllä lukemat oli 60-40, hyvät johti kuitenkin, mutta huonot vain sattui olemaan tosi huonoja. Nyt elän jonkinlaista hurmosaikaa, kun pelot on vähemmän pelottavia ja tavalliset asiat taivaallisia. On myös jonkinmoinen luotto parempaan tulevaisuuteen, vaikka tämän hetken hulluus vetää hiljaiseksi. Siis oikeasti, samaan aikaan kun flunssaoireisena käsketään vain levätä ilman sen kummempia toimenpiteitä, toisaalla teroitellaan valmiuslakimiekkaa ja värvätään puolustuvoimia apuun. Itkunauraen nostan kädet ilman ja totean, että emmää saakeli soikoon pysty tähän. 🤣

Mutta niin, se viikonloppu. Oli hyvä, taas. Alla vähän kuvia, osa selitettynä ja osa ilman. Jotkut asiat on sanomattakin selviä, kuten Mooseksen ihanuus, ja toiset asiat taas ei selittelemällä parane.

Jotain hirmuisen mielenkiintoishta siellä näkyi, ihan varmashti!

Tämän kuvan otin ylösalaisin, sängyllä maatessani. Kuvassa ei ehkä niin näy, mutta ihailin monta minuuttia miten kauniisti valo osui puiden latvaan.

Maailman söpöimmät pikku pullukka-tassukat ❤

Lauantaina lenkkireitin varrelta löytyi lumiukko. Lenkkireitillä oli myös pirun liukasta ja mietin ääneen, jotta jos taitan niskani, voinko vaatia korvauksia niiltä tyypeiltä ketkä määräsi kuntosalit pistettäväksi kiinni.

Chocochilin hernepasta on noussut syksyn aikana yhdeksi suosituimmista ruoista. Helppo, halpa ja hirrrrmu hyvä! Ainoa dilemma tulee valkosipulin määrässä; minä tarvitsen noin kuusi kynttä, että maistan valkosipulin. Poikaystäväni mielestä taas valkosipulin kanssa enemmän ei ole enemmän.

Taistelu bataattia vastaan. Meno oli aika Excalibur.

Moshnarin habitus, kun pikkuveljensä Ricardo on temmeltänyt (ja imuroinut, siinä sivussa) viimeiset puoli tuntia.

On kaksi tapaa kokata Mooseksen kanssa. Tapa 1: Mooses nököttää lattialla ja tuijottaa eteensä tyhjin silmin. Tapa 2: Mooses hengaa vedenkeittimen taka.

No toi vaaleanpunainen tassukka!!!

Sellainen viikonloppu. Hyvä oli, jos en vielä tarpeeksi korostanut. Ja enää 23 maanantaita kesälomaan!

16 KUVAA TÄLTÄ VUODELTA

Mooses vuoden ensimmäisenä (tai ehkä toisena, en ole varma) mummolan sohvalla. Söpönä kuten aina ja sohvakin oli vain ihan vähän karvainen, kun palasimme kotiin. // Meikämantu ja Ricardo taustalla. Vuoden ensimmäisinä päivinä teki jostain syystä mieleni mustavalkoisia kuvia. // Köyhän naisen nachopelti, eli kaikki ainekset lautaselle ja koko hässäkkä mikroon. Toimi. // Tasaisin väliajoin tulee hetki, kun Mooses huomaa peilin olemassa olon. Usein tämä tapahtuu viiden aikaan aamulla, jolloin peilissä näkyy pahin vihollinen jota täytyy tassulla läimiä. Päiväsaikaan sen eteen kuitenkin jäädään poseeraamaan, enkä toki ihmettele. Näkyyhän sieltä peilistä tuollainen söpöläinen.

Talvimaisema. // Talvimaisema. // Talvimaisema. // Talvim…

Poikaystävä kuvaamassa Moosesta, eli kuva joka kiteyttää aika hyvin elämän aktiviteetteja tällä hetkellä. // Istutin (puolentoista vuoden jälkeen) kultaköynnökseni tomaattimurskapurkista isojen köynnösten ruukkuun. En muistaakseni ole ennen moista tehnyt ja nyt jännityksellä seuraan kestääkö kultsi tämän muutoksen. // Mooses ei kommentoi. // Kokattiin yksi ilta improvisoitua nuudeliwokkia, kuten niin monesti aiemminkin, ja ehdotin josko tällä kertaa yhdistetään nuudelit ja wokki vasta lautasella. Ja se oli oikein hyvä idea, koska pannulla sekoitettuna nuudelit helposti muussaantuu ja minua alkaa ällöttää. Ilmoitin, että tästä tuli juuri uusi lempikotiruokani.

LUX Helsinki, josta kävin katsomassa naapuruston teokset, eli Ankkapuiston ja stadikan. Uhkasin muokata tuon narun pois kuvan taustalta, mutta en sitten jaksanutkaan. // Ostin Zadaasta uudet talvikengät, tavoitteena sellaiset jotka ei olisi ihan niin hengenvaaralliset tuossa peilijäisessä maailmassa, mitä silloiset ainoat talvikenkäni oli. Minä sain kengät, Mooses sai laatikon. Kengät hiertää, laatikko (kuulemma) ei. // Erosin kirkosta ja Mooses silppusi virallisen erovahvistuspaperin. Sen jälkeen hän kirjoitti 10 käskyä uusiksi. // Joku kaunis ja helkutan kylymä päivä sain päähäni ostaa jäätelöä ja nimenomaan sellaista litran pahvitiiliskivessä olevaa jäätelöä. Kerta sellaista nykyään on tarjolla. Ja tiedättekö miten ihanan tavallista, tuttua ja turvallista oli tuollaista syödä! Olo oli kuin lapsena ja pystyin hetkeksi unohtamaan, että täytän 30 kahden viikon päästä!

EN NYT LUPAAMAAN MENE, MUTTA…

En todella siis ajatellut tehdä uuden vuoden lupauksia, kunnes mieleeni tuli eräs ajatus. Viimeisen vuoden aikana blogin kirjoittaminen on vähentynyt huomattavasti, enkä oikein edes osaa sanoa syytä. En halua tehdä tästä velvollisuutta ja pakkopullaa (siinäpä muuten sanonta mitä en ymmärrä; miten pulla voisi ikinä olla mitään noin negatiivissävytteistä). Mutta silti aina myöhemmin harmittaa, että en ole kirjoittanut enemmän, sillä ihmisen muisti on lyhyt ja vaikka sitä luulee muistavansa kaikki muistamisen arvoiset hetket ja asiat, niin ei niitä vain muista.

Ai toisin kuin alustuksen perusteella voisi luulla, ei tämä melkein-lupaukseni liity blogiin millään tavalla. Ainakaan suoranaisesti. Mutta lupaan, että tänä vuonna kirjoitan enemmän ylös asioita, tapahtumia, tilanteita ja letkautuksia, jotka haluan muistaa. Eli haluan että aina kun tulee olo, että tämä asia x jollain tavalla hipsutti sieluani, kirjoitan sen ylös. Ehkä parhaimmat jaan tänne blogiin, teidän iloksi. Tai kauhuksi, riippuu mitkä lasit silmillä maailmaa katsoo.

Havahduin nimittäin edellisen vuoden loppuessa siihen, etten lopulta muistanut vuodesta kovin paljon. Tai siis muistin toki paljon, mutta lähinnä niitä isoimpia juttuja. En todellakaan niitä hetkiä, jolloin olin ajatellut jotta tämän tulen muistamaan. Kun kävin kuvia läpi, tuli muistoja mieleen, mutta paljon oli myös unohtunut.

Ilman kuvia en olisi välttämättä muistanut, miten keväällä ostin naama-imurin ja aloitin ihohuokosteni imuroinnin isoimmalla suuttimella ja täydellä teholla poskesta, lopputuloksena täydellisen pyöreä mustelma. Ja kun selitin mustelman syntyä kaverille (”ostin naama-imurin ja aloitin isoimmalla suuttimella..”) hän vastasi huokaisten: ”no tottakai sä ostit ja tottakai aloitit”.

Ja tämä muisto nyt sitten innoitti minut tekemään uuden vuoden lupauksen, eli jos kaikki menee hyvin, vuoden päästä saatte lukea läjäpäin samankaltaisia tarinoita vuodelta 2022. Tosin naama-imuria olen oppinut käyttämään varovaisemmin.

PS. Täytän alle kuukauden päästä 30 ja sen kunniaksi päätin etten enää jaksa välittää jos joskus naamaan ilmestyy tuollainen hc-silmäpussi. Tai vaikka kaksikin.