Minulta toivottiin postausta uudesta kodista. Rivien välistä olin lukevinani, että toive koski nimenomaan Moosesta uudessa kodissa. Joten tässä sitä olisi. Kuten varmasti näkyy, Mooses on sopeutunut vallan hyvin. Vaikka vanha sanonta sanoo, ettei ole valtakuntaa neliöihin katsominen, tuntuu lisäneliöt mukavalta. Meistä kaikista.
Mooses siis nauttii olostaan, me ihmiset olemme saaneet lähes kaikki tavarat purettua. Tähän mennessä on ehtinyt tulla alas yksi seinänaulakko eteisestä ja yksi astiahylly keittiön kaapista. Saldona kaksi rikki mennyttä lautasta ja iso läjä takkeja, joita ei saa minnekään, koska seinähylly odottaa huoltomiestä. Saunoa ollaan ehditty kahdesti. Löylykiulun virkaa toimittaa toistaiseksi ämpäri ja kauhana toimii soppakauha. Kattolamput on jo katossa ja minä opin asentamaan sokeripaloja. Ja ne vielä sanoo ettei vanha koira opi uusia temppuja.
Mooseksen valtakunnassa siis kaikki hyvin. Täällä on hyvä olla.
Paria päivää vajaa vuosi sitten päädyin irtisanomaan kotini vuokrasopimuksen. Kodin, johon muuttaessani olin siitä niin onnellinen. Kodin, jossa viihdyin ja jonka naapurista löytyi lempi-serkkuseni. Josta löytyi tilaa sohvalle, pikku parveke ja lopulta pyykinpesukonekin. Jonne oli ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen tilaa kutsua enemmänkin kavereita istumaan päivää, iltaa ja (baarien ollessa rajoituksen alla) yötä.
Päätin muuttaa siitä oman rauhan tyyssijasta kaverini luokse alivuokralaiseksi, vaikka en ollut ihan varma oliko se oikea ratkaisu. Maaliskuun viimeisenä iltana, vuokrasopimuksen irtisanomisilmoitusta katsoessani, muistan miten jännitys kupli sisälläni. Teinköhän nyt ihan oikean ratkaisun. Mitä jos oikeasti olenkin sellainen ihminen, mitä luulin olevani? Sellainen, joka viihtyy yksin eikä halua jakaa keittiötään kenenkään kanssa. Joka kaipaa omaa rauhaa ja tilaa ja ahdistuu, jos on liikaa sosiaalisia kontakteja.
Huhtikuu meni ja tuli vappu, joka sekin meni. Sitten tuli muuttopäivä ja muuttokin meni. Helposti, kuten minun muutot ruukaa mennä. Yhtäkkiä olin uudessa kodissani, uudessa huoneessa ja mietin miten en ikimaailmassa jaksa enää koskaan käydä ruokakaupassa, kun lähimpään on 400 metriä matkaa. Hiljalleen sitä asettui ja lopulta kauppaankin oli mentävä.
Ensimmäiset pari kuukautta meillä oli kaverin kanssa pieni vieraskoreus päällä. Pyydeltiin anteeksi lautasia tiskialtaassa, laatikoita keittiössä tai pesemätöntä uunivuokaa. Lopulta tehtiin sopimus, että lopetetaan jatkuva anteeksipyytely ja jos jokin asia kumpaa vain häiritsee, niin sitten siitä sanotaan. Toimi hyvin, eikä itseasiassa ole tarvinnut mistään sanoa, tajusin juuri.
Saman verran mitä anteeksipyydeltiin, niin minulla kesti tottua asunnon sisäisiin ääniin. Etenkin nukkumaan mennessä äänet, kun keittiössä ja vessassa liikuttiin, saattoivat herättää. Ja tosiaan kyseessä oli ihan normaalit mikron, vesihanan ja ovien avaamisen tai sulkemisen äänet, ei mitään sen ihmeempää. Ne vain tuntuivat kovilta ääniltä, kun oli tottunut normaaliin kerrostaloyksiöhiljaisuuteen. Eli että naapurista saattaa kuulua ääntä, mutta se on vain naapuri, etäistä ja vaimeaa. Äänet seinän takaa omasta keittiöstä tulivat paljon lähempää.
Oman rauhan tarpeelle merkittävä tekijä oli se, että minulla on huoneestani oma ulko-ovi rappukäytävään. Ilman tätä en ehkä olisi muuttanut ollenkaan. Vaikka yleensä kämppiselämään ei kuulu se, että toisen menemisiä kytätään (meillä vielä vähemmän), tuntui tärkeältä ettei toinen ”ole tietoinen” olenko kotona vai en, milloin lähden ja milloin tulen. Ja tärkeimpänä: ettei kotiintullessa heti eteisessä törmää kehenkään.
Kaikki huolet ja epäilykset asumisratkaisun oikeellisuudesta karisi viimeistään kesän aikana. Monen vuoden yksin asumisen jälkeen on ollut ihanaa, kun on toisinaan töiden jälkeen törmätty keittiössä ja juteltu miten päivä meni tai silloin tällöin spontaanisti hengailtu. Myös lemmikkikämppiksien suhteen tämä asumisjärjestely on ollut täyttä kultaa ja ollaan jeesattu puolin ja toisin. Yllättävän vähän kuitenkaan arjessa on tullut nähtyä tai vietettyä aikaa, mikä on vähän harmi. Järkeilen asian niin, että molemmilla on omat elämät ja omat jutut, joiden parissa päivät menee. Ja iltaisin sitä sattuneesta syystä haluaa usein olla tekemättä mitään.
Nyt kun eletään viimeistä viikkoa (ja päivää) kämppiselämää, olo on haikea ja tunteikas. Hassua, miten hetken päähänpistosta ja alun epävarmuudesta tulikin yksi elämäni ikimuistoisimmista ajanjaksoista.
TLDR; Kämppiselämä on ollut ihanaa, vaikka toki sopeutumista vaativaa. En kadu hetkeäkään, että tähän ratkaisuun päädyin. Ruokakaupan ”kaukaiseen” sijaintiin en ikinä tottunut, Moosesta ja koirakämppistä ei ehditty tutustuttaa, enkä ikinä saanut kattolamppua kattoon asti.
Mieleenpainuvimmat muistot kämppisvuodelta:
Olin hiljattain muuttanut, kun kämppis kertoi että hänen veljensä oli ollut käymässä ja veli oli käynyt huoneessani silittämässä Moosesta. ”Toivottavasti ei haittaa.” Ei tietenkään haittaa, sanoin minä, mutta oli pakko kysyä tarkennuksena (kun jostain tuli sellainen mielikuva), että olinko minä tapahtumahetkellä huoneessani nukkumassa? En kuulemma ollut vaan töissä. Oletettavasti hereillä.
Eräs aamu, kun yhteinen ystävämme oli ollut meillä yökylässä. Kämppis meikkasi vessassa, minä ja yökylävieras istuimme huoneessani juomassa aamukahvia ja katsomassa aamu-tv:tä ja silloin tällöin vaihdoimme jonkun sanan. Oli ihanan kodikas, seesteinen ja lämmin olo. Siihen asti kunnes Mooses yritti syödä päälliset kaverin aamupalaleivän päältä.
Kesällä, kun ihmiskämppis lähti roadtripille ja minä hoidin koirakämppistä. Kolmantena päivänä aloin toden teolla ihmetellä pistävää hajua heidän olohuoneessaan ja vainukoiran lailla nuuhkittuani jäljitin hajun lähteen kämppiksen reppuun. Sieltä löytyi melkoisen pilaantunut ja melkoisen matoinen lihakimpale, joka oli unohtunut reppuun jonkin puistoreissun jälkeen (ja ollut siis koirakämppiksen eväänä, ei ihmiskämppiksen). Laitoin tästä kämppikselle viestiä, jotta ei ihmettele miksi reppu on parvekkeella ja hän laittoi pahoittelevan ääniviestin, missä vakuutteli ettei ollut jättänyt sitä olohuoneeseen tahallaan. No, tulipahan sekin selväksi, ei sillä että olisin muuta epäillyt.
Keskiyö kesälomalla, kun sain kämppikseltä viestin voinko tulla tapaamaan häntä keittiöön. Pyysi minut olemaan vartin koirakämppiksen kanssa, kun hän käy apteekissa. Syy apteekkireissuun oli vähän pidempi ja moniuloitteisempi, jonka vuoksi oli ehdottoman hyvä, että tavattiin keittiössä.
Kämppis-ilta, kun tuli puheeksi Sinuhe Egyptiläinen ja kämppis eka sanoi ”Mika Wallinheimo kirjoitti sen”, johon minä olin että se oli kyllä Mika Waltari. Naurettiin ja kämppis jatkoi ”niin siis Mika Waltari kirjoitti sen Sinuhe Wallinheimon kolmessa kuukaudessa!”. Tässä kohtaa minä putosin jo ihan siksi, että kuka ihme on Wallinheimo (kuulemma jääkiekkoilija) ja miten se on niin suuressa roolissa tässä keskustelussa.
Lähdettiin yhteisen kaverin kesäjuhliin/koiranristiäisiin. Oltiin molemmat aikataulusta kaksi tuntia jäljessä ja vihdoin kun pääsiin sille juna-asemalle, josta meidän piti jatkaa bussilla, ei bussia ikinä tullut. Odotettiin 45 minuuttia kunnes hypättiin asemalla ainoana seisovan taksin kyytiin ja saavuttiin paikalle tyylikkäästi yli kolme tuntia myöhässä. Ja meidän porukan yhteinen lahja unohdettiin kotiin, tietenkin.
Törmäsin MeNaisten artikkeliin, jossa kerrottiin Conversien olevan taas muotia. ”Jos olet säästänyt 10 vuoden takaiset suosikkikengät, olet nyt onnekas”, otsikossa sanottiin. Vähän piti päätä raapia, että missä kohtaa ne menivät pois muodista, koska omiani (en toki aina samoja) olen käyttänyt 14-vuotiaasta asti. Ja aina on hyvältä näyttänyt, siis minun mielestä. Mutta samapa kai tuo, olen todistetusti onnekas ja lisäksi trendikäs. Ainakin hetken.
Törmäsin johonkin somehaasteeseen, jonka idea oli valita kaapista 33 vaatetta ja käyttää vain niitä x aika. Houkuttaisi toteuttaa tällainen, mutta eletään vähän haastavaa aikaa vuodenajan vaihtuessa parhaillaan. Mietinkin jos tekisi jonkin mukaillun version, esimerkiksi kymmenen vaatetta kuukaudeksi.
Olen ollut jotenkin ihan pölönä tänä keväänä meidän keskiviikkoiltojen saunavuorosta. Se on tuonut ihanaa turvallisuuden tunnetta elämään. Muutetaan lauantaina, mutta onneksi uudessa kämpässä meillä on oma sauna, joten saadaan toki päättää milloin saunotaan. Hotsittaisi kyllä sopia jokin tietty saunapäivä, ehkä se keskiviikko. Mutta ehkä vähän myöhemmin kuin klo 18, sillä aloitusajalla ei nimittäin kummoisia ehdi tehdä saunomisen lisäksi.
Viime syksynä keksin, että haluan jonkun oman jutun. Kaveri keksi, että se juttu on baskeri. Ja niin se baskeri sitten oli minun juttu, kunnes se vähän alkoi ahdistaa. Ei siis juttuna, vaan fyysisesti päässä. Nyt muuttolaatikoita pakkaillessa baskeri osui käteeni ja mietin, olisiko taas aika tehdä siitä minun juttu. Baskerikausi on kuitenkin Suomessa lyhyt, joten kai sitä kestää muutaman kuukauden vuodessa uhrautua ulkonäön ja oman jutun vuoksi.
Mietin myös, että haluaisin alkaa pukeutua enemmän musta-valkoiseen ja graafisiin linjoihin. Höpötin tästä poikaystävälle ja hän sanoi, että pukeudu jos siltä tuntuu. Sanoin tämän olevan ehkä joku kolmenkympin kriisi, kun tuntuu että haluan jotenkin uudistua. Hän sanoi, että uudistu jos siltä tuntuu. Mielessä kävi, mahtoiko oikeasti kuunnella ollenkaan, mutta monet on sanoneet minun puhuvan niin paljon jotta aina ei voi kaikkeen keskittyä.
Tällaista siis mielessä tänään, keskiviikkona maaliskuun 23. päivä, vuonna 2022. Melko ulkonäköpainotteista, mutta kerrankos sitä. Kolmenkympin kriisin kunniaksi.
Pukeuduin valkoiseen paitaan, tosin pukeuduin siihen eilenkin. Ja perjantaina. Tuli keväinen olo, mutta lounaalla onnistuin roiskimaan sille kaksi pisaraa soijakastiketta.
Valkoisen paidan lisäksi pukeuduin pipoon, talvitakkiin ja kaulahuiviin. Koska olen kolmekymmentä. Ei mitenkään viittauksena niihin lukuisiin, itseni puolet nuorempiin henkilöihin, jotka olen hiljan bongannut farkkutakeissa ja napa paljaana.
Olin melkoisen väsynyt. Ja ajatus katkeili. Koko työpäivä meni sitä rataa, että tehdessäni jotain muistinkin erään toisen jutun, jota aloin tehdä kunnes muistinkin kolmannen jutun, jota aloin tehdä kunnes muistin… Jatka tuota kahdeksan tuntia.
Pakkasin yhden muuttolaatikollisen, lähinnä kuivamuonakaapin sisältöä. Löysin mm. kaksi vuotta sitten vanhaksi menneitä maustekastikkeita, ananaspurkin, jonka ostin Ruisrockiin vuonna 2019 sekä chiansiemeniä noin kuuden vuoden takaa, kun joskus yritin elää terveellisesti. Minulla on monia pahoja tapoja, mutta ruoan päästäminen vanhaksi on yksi pahimmista.
Matkalla töistä kotiin mietin valehtelematta monta minuuttia, että missä ihmeessä käytiin tänään lounaalla.
Keskustelin kämppiksen kanssa rikkaimurini kohtalosta (maailman paras keksintö kissanhiekkojen imuroimiseen vessan lattialta) ja totesin, että aina muuttaessa tulee kova hinku luopua asioista, että olisi edes se yksi asia vähemmän laitettavaksi laatikkoon. Muistelin samalla miten muutama vuosi sitten muuttolaatikoita pakatessa tyrkytin serkkuselleni postimerkkejä, koska ”en jaksa roudata näitä sinne uuteen kämppään”. Ei huolinut postimerkkejä, joten niitä edelleen roudataan mukana. Onneksi ovat sentään ikimerkkejä, ehkä joskus pääsevät vielä käyttöön niin eivät enää muttokuormassa paina.
Ainut ajatus koko tämän maanantain oli aikaisin nukkumaan. Eipä toteutunut.
Mahdollisesti olen skipannut kevätmasennuksen tänä vuonna. Sanon mahdollisesti, koska eihän sitä ikinä tiedä. Mutta nyt näyttää siltä, että päiväkausia kestänyt auringon paiste ei ole vaikuttanut mitenkään. Minulla on teoria, jonka mukaan se voisi johtua aurinkoputken osuneen samaan kohtaan hiljan sairastamani lenssun kanssa. Ei paljoa stressaa kevään vaatimukset, kun ei voi poistua kotoa.
Toisen teorian mukaan olen nyt vaan niin onnellinen, ettei edes aurinko ahdista. Hyvä teoria sekin.
Kevät ja lähestyvä kesä lupailevat paljon ihania ja onnellisia asioita. Yhteinen koti poikaystävän kanssa, kevään kivat tapahtumat, kesäkuussa koittavat kesän ekat festarit. Uuden kodin laittamista, täydellisten lautasten metsästämistä kierrätyskeskuksista, hiljalleen lisääntyvä vihreys ja se fiilis, kun pääsee taas ekaa kertaa ulos farkkurotsissa ja tennareissa. Odotan kaikkea ihanaa, mitä vain kesällä voi tapahtua ja tämä odottamisen tunne on ihanaa.
Viime kesältä halusin seikkailuja ja niitä todellakin sain. Tulevan kesän seikkailuja en pistä pahitteeksi, mutta ainakin tällä hetkellä eniten houkuttaa ajatus poopoilusta pitkin kesä-Hesan katuja, rauhallisista aamukahveista parvekkeella, rantsupäivistä ja aamu-uinneista. Pyöräretkistä, Kuusiluodon lampaista, terdeilystä ja rakkaista ihmisistä. Valoisista ja lämpimistä illoista sun muista kesäkliseistä, jotka ovat kliseitä ihan syystäkin. Neljän vuodenajan maassa kun kesä nyt vain ruukaa olla harvinaista herkkua, lyhyt mutta merkityksellinen aika vuodesta.
Enää kuusi maanantaita vappuun, yksitoista kesäkuuhun ja viisitoista kesälomaan. Monta viikkoa vielä aikaa odottaa.
Mantu 