Ai kiirettä siis on. Ja sen takia on hiljaista. Olen myös vähän väsynyt. Senkin takia on hiljaista.
Syyskuu on ollut vähän raskas. Oikeastaan niin raskas, että tekisi mieli rakentaa aikakone, matkustaa huhtikuuhun ja ravistella huhtikuista minua. Sitä minua, joka ei osannut olla täysillä onnellinen silloin, kun reseptin kaikki ainekset oli kasassa. Silloin huhtikuussa. Silloin kun kuuntelin ystävien elämän koukeroita, enkä löytänyt mitään sanottavaa, koska onnesta puhuminen on vaikeaa ja se niin kovin helposti mieleni vaurioissa kääntyi tylsyydeksi ja ne ystävien koukerot kateuden aiheeksi. Kateuttani niitä kuuntelin ja kaipasin myös itselleni, jotta kuuluisin porukkaan, enkä siinä hetkessä voinut käsittää onneni suuruutta.
Nyt syyskuun hakatessa paistinpannulla takaraivoon, mietin vain jotta olisipa huhtikuu ja olisin onnellinen, jotta kaikki koukerot olisivat vain muiden tarinoita. Vaikka olenhan minä nytkin onnellinen, olen oikeasti, koukeroista huolimatta. Sitä onneani vain koetellaan tai ehkä sen paistinpannun tarkoitus on muistuttaa, että se onni on siellä jossain, eikä ollenkaan itsestäänselvyytenä. Ja pitäisi muuten ostaa uusi paistinpannu. Ja leikata hiukset, vaikka epäilen ettäkö hiustenleikkuu saisi minut pitämään minusta yhtään enempää. Oikeastaan odotettavissa, että päinvastoin. Voin olla väärässä, usein olen.
Onneksi syyskuukaan ei kestä ikuisesti ja se vie mukanaan myös osan murheista. Ehkä lokakuu on vähemmän rankka ja huhtikuuhun mennessä syyskuun murheet tuntuu tapahtuneen toisessa elämässä. Näin syyskuun kahdentenakymmenentenäensimmäisenä päivänä yksi julkaistu blogipostaus tuntuu saavutukselta, suorastaan ihmeeltä. En olisi uskonut tähänkään pystyväni. Näköjään sitä joskus pystyy ihmeisiin, mutta jos olisin lukijani, en pidättelisi hengitystä odottaessani, että syyskuun ihme toistuisi. Just sayin’.
Mantu 