Ei varsinaisesti pitänyt lainata otsikkoa Asalta (vai onko tuo peräti Avaimen aikainen biisi), mutta minkäs teet. Se vain tuli mieleen miettiessäni mistä aloittaisin. Päätin aloittaa hidastuksesta, pakollisesta sellaisesta.
Kävi nimittäin niin, että tulin kipeäksi. Vähän pahaan saumaan, koska eilen olisi ollut eräät illalliset, joita olin odottanut pitkään. Ja perjantainakin olisi ollut menoa, viikon töistä ja muista mukavista puhumattakaan. Kuitenkin, kun ottaa huomioon syksyn olleen aika raskas, vaadittiin varmasti yksi tauti, että suostuin pysähtymään. Koska en muuten ole suostunut, en vaikka kaikki ympärilläni on siihen suuntaan kannustaneet.
Muutimme uuteen kotiin viikko sitten ja kotiutuminen on sujunut melko hyvin. Saikun myötä tuli aikaa olla täällä uudessa kodissa ja vähän myös opetella hahmottamaan sitä, että tämä on nyt meidän koti. Oma sellainen. Tai no, pankin vielä, mutta kuitenkin. Täällä ollaan koko perhe maattu rivissä sohvalla. Mietitty jotain säilytysratkaisua keittiöön ja hyllyä olkkarin seinään. Mooses kylläkin on enimmäkseen nukkunut. Rivien välistä ymmärsin, että keittiön säilytysratkaisut eivät Hänen Ylhäisyyttään kiinnosta kissanhännän vertaa, kunhan ruokakuppi täyttyy säännöllisesti. Siinä on kuulemma ollut parantamisen varaa.
Parantamisen varaa olisi myös minulla, muussakin kuin Moshnun ruokakupin täyttämisessä. Ei juuri auta vaikka kaikki ihmiset ympärillä, ja Asa, huutaisi korvaani jotta hidasta, jos en sitä itse suostu tehdä.
Lokakuu voitti nopeudessaan jopa syyskuun. Seuraavan postauksen otsikon voinkin taas lainata Miljoonasateelta.
Mantu 