”Viikot menee samaan aikaan vilauksena ja kuitenkin ne kestää ikuisuuden. Odotan joululomaa, tai odottaisin, ellei ne kusiset pyhät osuisi kaikki viikonlopuille, ja jos olisi siis joululomaa. Tai haluaisi sellaista pitää, koska jostain syystä tuskalla ansaittujen vapaiden pois pitäminen onkin vaikeaa – niistä kun ei raaskisi luopua. Sitten sitä vain odottaa, että tulisi joku tarpeeksi merkittävä juttu, johon ne ansaitut käyttäisi. Vähän kuten vuonna 2014, kun sain lahjaksi limupullon, jonka sisällä oli kultahippuja. Kun sitä sitten 2022 lokakuussa kaatoi viemäriin, kultahippuineen päivineen, saattoi todeta jotta jotkut hetket on sellaisia joiden arvoa ei ikinä tajua silloin kun ne on kohdilla.”
– Mantukumara instagramissa 22.11.2022
Marraskuu on ollut vähän tällainen; hidas ja nopea samaan aikaan. Se on ollut täysi kalenteri ja tyhjä pää. Ällöttävää suorittamista, joka on ulottunut töistä myös siviilielämään, ja josta en nauti mutta en osaa lopettaakaan.
Samalla se on kuitenkin ollut isoja oivalluksia. Oivalluksia itsestäni, ihmissuhteista, elämästä. Niin ällöttävän toistettuja ja muka-ihmeellisiä, etten niitä edes kehtaa toistaa. Mutta ne on kaikesta huolimatta saanut pienen pienen valon ja lämmön syttymään sieluuni, ja sen ansiosta on taas (hetken) olo, että kaikki järjestyy. Pitkästä aikaa enemmän hymyilyttää kuin itkettää.
Marraskuun lisäksi elämä on tällä hetkellä paljon muutakin.
Se on haaveita tulevasta, uuden kodin laittamista, Crownin uusi kausi (jota katson säästellen) ja jokailtainen keskustelu, että pitäisikö tänään kiinnittää nuo taulut seinään.
Se on myös jokailtaisen keskustelun päättyminen siihen, että ei enää tänää jaksa, kello on jo yhdeksän!
Se on aamuisia torkkuja toisen lämmintä kylkeä vasten painautuneena, Brian & Helvetin perunan kuuntelemista yhdessä hotellin kylpyammeessa ja vuorotellen keitettyjä aamukahveja, jotka juodaan Muumilaakson tarinoiden parissa.
Se on kaikki, tässä ja nyt. Jos yhden toistetun ja muka-ihmeellisen oivalluksen sallitte.
Mantu 