Täytyy tunnustaa, että tämä kuva ei edes ole minun ottama. Vaan poikaystäväni, joka löytää itsensä mitä ihmeellisimmistä tilanteista kanssani. Kuten tilaamassa Salkkari-kirjoja lähikirjastoon, jotta tyttöystävä saa ne mukaan parin viikon päästä salkkari-retriitille.
Olen ollut kirjaston lainauskiellossa jostain vuodesta 2016 asti, maksamattomien sakkojen takia. Kun toistuvasti olin ignoorannut kotiin tulleet laskut, ei sitä jostain syystä kehdannut enää vuosien jälkeen lähteä maksamaan. Joten, kun keksittiin kaverin kanssa lähteä salkkariretriitille ja piti alkaa etsiä salkkari-kirjoja mukaan, joutui poikaystäväni hieman kiusalliseen välikäteen. Sen lisäksi, että hänen lainaushistoriansa otti vähän osumaa uskottavuudessa, kirjat myös jouduttiin tilaamaan varastosta. Koska ”niitä ei ole enää ees hyllyssä. Koska kukaan ei lue niitä”.
Niin, no. Paitsi hän näköjään.
Ollaan kaverin kanssa aivan liekeissä tulevasta retriitistä ja voin vakuuttaa, että on ollut vaikeaa pitää sormet irti noista kirjoista! Mutta hyvää kannattaa odottaa, erinomaista odotellessa kuuluukin kärsiä.
Tätä tarinaa toimistolla kertoessani kuulin, että sakot voi maksaa myös netissä, kunhan kirjautuu oman kirjastokortin tunnuksilla. Kirjauduin ja maksut näytti nollaa.
Eilen lauantaina paistoi aurinko. Siivosimme kotona ja lähdin viemään roskia. Matkalla roskikselle pysähdyin ihastelemaan, miten kauniisti valo osui talon seinään. Saatoin jopa vähän huokaista.
Siinä hetkessä tunsin samaa, mitä aina toisinaan joskus vuosi sitten. Sellainen hetkellinen ihana, onnellinen ja toiveikas tunne, joka tuli hetkeksi kaiken kaaoksen keskelle. Kaaoksen, jota myös elämäksi kutsutaan. Sama tunne tuli eilen, tuossa hetkessä, tuossa näkymässä. Tunne, että kaikki vielä järjestyy.
Ja seuraavassa hetkessä muistin, että kaikkihan järjestyi jo.
Eräs päivä tulin kotiin sellaisen raskaahkon työpäivän päätteeksi. Ei mitenkään superrankan tai kamalan, mutta sellaisen joka kulutti vähän normaalia enemmän. Poikaystävä kysyi, millainen päiväni oli. Sanoin, että vähän väsynyt ja raskas, mutta oikeastaan se on ihan hyvä, että oli. Koska eihän ne onnen hetket tunnu miltään, ellei välillä kärsi.
Tässä lienee suuntaviivani tälle vuodelle.
Ei niin, ettenkö viime vuonna olisi kärsinyt. Sillä kyllä kärsin, kyllä totisesti. Mutta asenne on se merkityksellisin tekijä; ottaako sen kärsimyksen avosylin vastaan vai pyristeleekö. Koko viime vuoden pyristelin ja hoin itselleni, miten pitää olla armollinen ja lempeä, eikä varsinkaan vaatia itseltään liikoja, tai mieluiten ei vaatia oikein mitään. Tässä tulee hyvin todennäköinen epäsuosittu mielipide: edellämainittu ajattelutapa ajaa helposti vaan totaaliseen passivoitumiseen.
Ja nyt heti disclaimer: ymmärrän kauniin ajatuksen armollisuuden ja lempeyden takana. Ja ymmärrän, miten monille se varmaan on tärkeä ohjenuora, joka auttaa asettamaan rajat itselleen. Mutta uskon, että yhtä monille ihmisille (itseni mukaan lukien), se on erinomainen keino huijata itseään ja näin vältellä epämiellyttäviä asioita.
Myönnän olevani ihminen, jolle monet asiat tuottavat epämukavuutta tai kärsimystä. Aamuisin herääminen, iltaisin nukahtaminen, liiat aikataulut, jonkun muun sanelemat säännöt, etätyöt, liika kiire, liika rauhallisuus, urheilu, siivoaminen, ruoan laitto, arkiasioiden hoitaminen, roskien vienti ja sen miettiminen, minkälaisen maton ostamme makuuhuoneeseen. Näin muutaman mainitakseni. Oikeastaan varmaan kaikki muu aiheuttaa jonkinmoista kärsimystä paitsi salkkareiden katsominen, unessa oleminen (olettaen etten näe painajaisia), kaljan juonti, korttipelit, puhelimella hengailu ja Mooseksen silittäminen. Ja vaikka tämä kuulostaa pahalta näin listattuna, niin ei se sitä ole. Sillä epämukavuudesta ja kärsimyksestä huolimatta teen kaikkia noita asioita. Ja se onkin kaiken ydin. Se kärsimyksen jälkeinen nautinto, joka on tuhat kertaa parempaa kuin nautinto ilman kärsimystä.
Olen aika vakuuttunut, että tämä armollisuus-puhe on tasaisesti lisääntynyt viime vuosina. Tai sitten instagramin discovery on vain nähnyt minut potentiaaliseksi uhriksi mietelause-tileille, kerta mieleeni on niin vahvasti juurtunut kyseinen ajatusmaailma. En oikein tiedä mistä tämän kyseenalaistaminen hiljattain edes alkoi, mutta tajusin sen, minkä tuolla aiemmin jo totesin: olen käyttänyt armollisuutta tekosyynä olla tekemättä epämiellyttäviä asioita. Ja kun sitä teki tarpeeksi pitkään, oli niihin epämiellyttäviin asioihin tarttuminen monin verroin vaikeampaa.
Päättelin ettei tämä voi olla pidemmän päälle hyväksi. Päästäkseni taas kärsimyksen (ja sitä kautta nautinnon) polulle, kehitin seuraavat kultaiset säännöt:
1/ kun teet jotain, keskity siihen mitä teet 2/ kun lopetat tekemästä sitä asiaa, minkä äsken teit, älä enää ajattele sitä 3/ kun on vaikea tarttua mihinkään, päätä kolme asiaa mitä teet ja sitten teet ne
Bonus: opi ero itsepetos-armollisuuden ja oikean armollisuuden välillä.
Joskus on oikeasti niin väsynyt, että ei pysty kuin korkeintaan makaamaan sikiönä sohvannurkassa ja kaikki oksettaa. Silloin tuskin on järkeä tyhjentää astianpesukonetta, suunnitella seuraavan päivän kauppatilausta ja lähteä salille penkkaamaan. Mutta useimmiten sen armollisuus-kortin vetää esiin juuri silloin, kun on sellainen vähän raskas ja väsynyt työpäivä alla ja sovitun salitreenin sijasta mieluummin jäisi sohvalle puhelin kourassa halailemaan karkkipussia. Voin kuitenkin hyvin tuoreella kokemuksella todeta, että edellämainitun skenaarion sijasta kun ensin tekee nopean pastakastikkeen, siivoaa jäljet, lähtee sinne salille penkkaamaan ja tulee kotiin keittämään spaghetin kastikkeen seuraksi, on ihan tosi paljon parempi fiilis makoilla loppuilta siellä sohvan pohjalla. Karkkipussi kainalossa tai ilman.
Pitänee tähän loppuun vielä kerrata, että tämä tosiaan oli minun henkilökohtainen kokemukseni. Enkä minä ole kukaan arvioimaan toisten voimavaroja. Itseasiassa harvoin edes omiani. Mutta olen erinomainen huijari, siis itseäni kohtaan. Onneksi sen vastapainoksi olen myös rehellinen itselleni ja kohtuu hyvä tunnustamaan, että nyt mentiin metsään.
2023 olkoon siis armottomuuden vuosi, jonka aikana kärsin rehdisti ja täysillä – ja vastapainoksi nautin rehdisti ja täysillä. Meilläpäin tätä kutsutaan tasapainoksi.
Lauantai-ilta, jolloin nukahti sohvalle ensin Mooses, sitten minä. Poikaystävästä se oli niin söpöä, että otti kuvan. Ja onhan se, kieltämättä.
Lauantai meni muutoinkin väsyneissä merkeissä, ei vähiten siksi että olin vielä samana aamuna neljältä Mustassa Härässä. Joskus käy näin ja väsymyksestä huolimatta oli ihan törkeän hauskaa. Koko viikonloppu aivan ihana, eikä vähiten siksi sen alkaessa oli sopivasti ehtinyt pari raskasta taakkaa tipahtaa selästä. Härkään venähtäneet ”yhdet” olivat siis erittäin tervetulleita, seuraavan päivän väsymyksestä viis.
Koko viime syksy oli niin raskas ihan kaikin puolin, että siitä menee hetki toipua. Ja vaikka vuoden vaihtumisen jälkeen fiilis on jo ollut parempi, ei ne kuormittavat asiat tietenkään minnekään ole jäänyt. Jos syksy oli sitä, että yksi toisensa jälkeen tuli lisää murhetta ja lisää kannettavaa, toivon kovasti kevään vievän niitä asioita pala kerrallaan pois. Ainakin alku on lupaava.
Ai joo vielä: vaikka kuvassa Mooses nukkuu kuin enkeli, niin voin vakuuttaa ettei tuo jatkunut koko yötä. Oikesti koko yön hän yritti murtautua makuuhuoneen ovesta sisään, kaatoi kaikki asiat tiskipöydällä ja oksensi kerran. Ja kun minä hellyin ja pyysin päästämään Mooseksen makkariin, meni hän suorinta reittiä nettiboksin luo ja alkoi nakertaa sen piuhoja. Se siitä hyväsydämisyydestä.
Kuva ei liity aiheeseen, mutta Mooses on söpö. Kuten aina.
Maailma on erikoinen paikka. Kielet sitäkin erikoisempia, sanoista puhumattakaan! Jokainen tietää sanaparin ”kuusi palaa”, joka voi tarkoittaa montaa eri asiaa. Mutta sitten kun on päätetty mitä sanat tarkoittaa, se tosiaan tarkoittaa sitä. Jos siis ”kuusi palaa” tarkoittaa kuusta, puuta, joka palaa, eli on liekeissä ja kärventyy, tässä yhteydessä se käsitteenä tarkoittaa palavaa kuusi-merkkistä puuta. Ei esimerkiksi mäntyä tai koivua.
Sanat yleensä tarkoittavat jotain ja vaikka kieli elää, ja sanat sen mukana, on erikoista, miten tarkoituksella yritetään painaa alas käsitteiden alkuperäistä merkitystä. Ja nyt puhun tietenkin niin hienosta sanasta kuin riistavegaani.
Ja sehän on käsitteenä järjetön. Sama kuin joku olisi varakas köyhä. Tai rahvas aatelinen.
Vegaani ei syö riistaa. Piste. Vegaani ei tapa eläimiä. Piste. Vegaani ei maksa kenellekään, ei suoraan eikä välillisesti, eläimen tappamisesta. Piste. Tätä listaa voisi jatkaa pitkään, mutta ehkä pointti tuli selville. Vegaani tarkoittaa tiettyä asiaa. Eikä se muuksi muutu, vaikka pistäisi sen eteen riistan, jauhelihan tai kalapuikon.
Jokainen saa tottakai määritellä itsensä ihan miksikä haluaa, eli hän sen määreen mukaisesti tai ei. Mutta on kaksi syytä, miksi minua henkilökohtaisesti ärsyttää itsensä määrittely vegaaniksi, jos oikeasti ei sitä ole.
Ensimmäinen syy on käsitteen yleistyminen sekä juurtuminen kieleen ja kulttuuriin.
Veganismi ei ole mikään uusi juttu, mutta sen näkyvyys on yleistynyt vasta viime vuosina. Jos itse aloin elää vegaanisesti marraskuussa 2018, uskallan luvata päässeeni helpolla. Sen sijaan ystäväni, joka joutui terveyssyistä lopettamaan lihansyönnin 2000-luvun puolivälissä, oli melko haastavissa olosuhteissa. Kuitenkin moni ihminen edelleen elää siinä 15 vuoden takaisessa maailmassa, missä kasvisruoan ajateltiin olevan kurkkusiivuja salaatinlehdellä ja oltiin vakuuttuneita siitä, että lapsi kuolee, ellei saa joka päivä koulussa ruoaksi lihaa. Ja tietenkin se tärkein: Kyllä Suomessa tuotantoeläimet elää vapaana ja onnellisena!
Kun vegaanit muutenkin ovat vielä marginaaliryhmä, on niillä kalapuikkovegaaneilla aika suuri vaikutus ympärillä olevien ihmisten käsityksiin. Jos joku tuntee vegaanin, joka silloin tällöin voi syödä kalapuikkoja, ei se vegaani silloin ole vegaani. Vegaanit eivät syö kalapuikkoja, eivät edes mummolassa. Ja kun ihminen, joka ei tiedä asioista (koska miksi välttämättä tietäisikään, ei eläinoikeuksia opeteta missään) törmää kalapuikkovegaaniin, jää hän helposti käsitykseen, että tämä on normihommaa vegaaneille. Ja sitten sitä joku voi löytää itsensä tilanteesta, missä lounasravintolassa tarjoilija sanoo punaisen curryn olevan vegaaninen ja kun tilaat sen, hän kysyy ”kanalla?”. Ja kun vastaat, että ei ei ei, vaan tofulla, vegaanisena, hän vastaa ”aa, gluteeniton!”. Okei, tässä tapauksessa saattoi olla myös kielimuuria, mutta oikeasti olen useasti mennyt ravintolaan ja kysynyt onko joku annos vegaaninen ja minulle on vastattu ”se on gluteeniton” tai ”on kyllä, siinä on juustoa”.
Ja lopuksi, henkilökohtaisten lounasongelmieni lisäksi, sen kalapuikkoveganismin normalisoinnista kärsii eniten he, jotka muutenkin kärsivät ihmisten ruokailutottumuksista. Eläimet.
Toinen syy on se, että vegaanina eläminen sekasyöjien maailmassa on usein ihan perseestä.
On perseestä mennä ulos syömään, koska (edelleen) aina joutuu katsomaan etukäteen saako mitään ruokaa. Ja joutuu mahdollisesti syömään ei-niin-hyvää ruokaa. Matkustaessa joutuu näkemään paljon enemmän vaivaa ruokapaikkojen eteen, usein tuntee olevansa riippakivi joka vaatii erityisjärjestelyitä ja toisinaan joutuu elämään ranskalaisilla tai käymään tarjoilijan kanssa pitkän mutta vähäsanaisen keskustelun aiheesta ”So you don’t drink milk from a cow?”.
Eniten perseestä on kuitenkin sen tiedon kanssa eläminen, että Suomessa tapetaan päivittäin yli 220 000 eläintä. Vuodessa yli 82 miljoonaa. Koko maailman määrää en pysty edes ajatella. Tekee pahaa katsoa, miten ihmiset julkaisevat kuvia ja videoita rakkaista lemmikeistään, mutta maksavat eri eläinten hyväksikäytöstä ja tappamisesta ruoaksi. On perseestä joutua kuuntelemaan, kun joku yrittää todistaa elämäntapasi vääräksi. Siis elämäntavan, jonka tarkoitus on aiheuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä ja kuolemaa kenellekään. On perseestä, että joku oikeasti kokee sen jotenkin uhkana tai niin ärsyttävänä asiana, että pitää yrittää saada toisen mielipiteet todistettua jotenkin vääräksi. Ja nyt älkää käsittäkö väärin: rakastan keskustella ihmisten kanssa ja rakastan kertoa asioista. Mutta vain jos ihminen kykenee sen vastaanottamaan. En saa mitään sellaisesta keskustelusta, jossa toinen öyhöttää ja hokee kuluneita fraaseja, ja lopuksi kun haluan päättää tämän jo kaksi tuopillista kestäneen keskustelun, niin olen se huumorintajuton vegaani, joka ei osaa perustella kantaansa.
Tästä todellisuudesta on todella vaikea ymmärtää, miksi kukaan ei-vegaani haluaa julkisesti määritellä itsensä vegaaniksi. Statuksen takia vai tuleeko paine ulkopuolelta? Onko se samanlaista oman julkisuuskuvan kiillotusta ja viherpesua, mitä monet yritykset tekevät? Ja mistä edes tulee tarve määritellä itsensä mitenkään, jos se taustalla oleva merkitys ei oikeasti merkitse mitään?
Ei minulla ole vastauksia, ei näihin eikä muihinkaan kysymyksiin. Mutta ehkä, jos tuntuu, että vegaani-määritelmää käyttämällä asiat hoituu jotenkin helpommin, niin kannattaa oppia ajattelemaan ettei kirjaimet maailmasta lopu. Lopulta ei ole siis kovin paljon työläämpää vastata ruokavaliosta kysyttäessä vaikkapa: ”syön vegaanipainotteisesti, mutta tarpeen vaatiessa voin myös syödä asiaa x”. Kirjaimia kului, mutta ehkä se oli sen arvoista.
Hyvää ja julmuusvapaata perjantai 13. päivää vaan.
Ps. Kielen muuttuessa myös sanat ja merkitykset mahdollisesti muuttuu, mutta usein tulee uusi sana tilalle korvaamaan sitä vanhaa. Että terkut vain sille, joka aikoinaan keksi että kasvissyöjät voisi syödä myös munia ja maitoa ja herraties mitä. Tilalle tuli vegaani ja tässä sitä nyt ollaan; selittämässä ravintola-alan työntekijöille miten vegaani ja gluteeniton ei oikeastaan ole sama asia.
Mantu 