11 x MINÄ HELMIKUUSSA

Kreisiä, mutta mä olen kirjoittanut blogia yhdentoista helmikuun ajan. Neljää eri, mutta periaatteessa samaa kaikki. Yksi piilotettu, kolme tallella.

Joskus, kun vielä muutkin ihmiset kirjoittivat blogia, muotibloggaajat teki aina ”minä xkuussa” -postauksia asukuvistaan. Koska minä olen poopoileva liibalaaba-bloggaaja, teen saman ihan vaan omilla kuvillani. Ehkä jonain päivänä teen saman Mooseksen kuvilla. Mutta tässä tulee helmikuinen minä kertaa yksitoista.

HELMIKUU 2013

Vuonna 2013 oli blogikuvat pieniä, asusteena kisuli ja hymyni creepy. Päälläni takki, jota ei kuvassa juuri näy, mutta jota olen ikävöinyt viime aikoina. Puhelimena toimi tuolloin puolen vuoden aikaan Nokian Lumia, josta luovuin sen puolen vuoden jälkeen, koska siinä ei ollut etukameraa eikä siihen saanut ladattua instagramia. Paska ostos, ajattelin silloin. Paska ostos, ajattelen nyt.

HELMIKUU 2014

2014 asuste oli vaihtunut koiraan. Mekko oli monta vuotta ihan ultimatelemppari. Ostin sen kirppikseltä ja nuo valkoiset pilkut oli ketun kuvia. Lopulta, vuosien jälkeen, mekko oli pesujen myötä lyhentynyt niin paljon, ettei sitä enää kehdannut käyttää ja se jouti kierrätykseen. Tähän aikaan asuin Punavuoressa serkkusen kanssa, mutta muistan viettäneeni paljon aikaa porukoiden luona.

HELMIKUU 2015

2015 oli ruutupaidat kova juttu. Ja Mooseskin jo kehissä. Samoin oli myös itseni kuvaaminen kotona, jota tajusin juuri tekeväni nykyään todella vähän. Voi johtua siitä, että olen tosi harvoin yksin kotona. Ruutupaitaakin voisin vielä käyttää ja juuri mietin miksi en yhtäkään enää omista. Helmikuussa 2015 olin asunut vajaan vuoden Vallilan pikkukodissani ja Mooses oli omistanut minut vain hieman vähemmän aikaa.

HELMIKUU 2016

2016 on näköjään otettu ihan true-asukuvia! Kuten kuvasta näkyy. Toki nämäkin yksin kotona, tuolilla seisten ja vain melkein kuvaan mahtuen. Tämä näyttää edelleen ihan minulta ja voisin pukeutua moiseen vaikka heti. Hametta rrrrakastin, mutta sen helman pituus oli sama kuin kettumekon. Vuosi 2016 ei ollut elämäni parhaimpia ja aina sen vuoden postauksiin palatessani tulee vähän surullinen olo. Onneksi kuitenkin on ne postaukset – onpahan jotain mitä palata muistelemaan aina silloin, jos meinaa nykyhetkessä keksiä ongelmia tyhjästä.

HELMIKUU 2017

2017 ei ollut kovin paljon parempi. Ainakaan helmikuussa. Tältä keväältä on paljon muitakin selfieitä, joissa hymyilen kuitenkaan hymyilemättä. Tuohon aikaan tämä oli minulle hymy. Huh. Mutta kaulahuivi on edelleen tallessa, tosin kellarissa säilössä. Hiukset oli vaaleat ja silmät tyhjät. Muuta tässä ei erotakaan.

HELMIKUU 2018

Noniin, siinä sitten iloinen ja onnellinen minä, vuosimallia 2018. Kyllä elämä muuttui vuodessa, ei voi muuta sanoa. Näihin aikoihin kävin osa-aikaisesti töissä, juhlin paljon ja välttelin opparin kirjoittamista. Vuodesta 2018 on jäänyt todella lämpimät muistot ja luen kaikesta kirjoittamastani sen onnen ja vapauden, jota tuolloin kaiken kurjan jälkeen koin.

HELMIKUU 2019

2019 helmikuu oli lumeton ja muistan tämän ahdistaneen ihan tosi paljon. Muistan sen olleen myös melko onnellista aikaa – olin juuri valmistunut, aloittanut uudessa työssä ja muutenkin kaikki rullasi hyvin. Tuo ihana hapsulaukku, jota tuskin kuvista näkee, on edelleen tallessa ja odottaa vain suutarikäyntiä, jotta saisi irronneen hihnan taas kiinni.

HELMIKUU 2020

Helmikuussa 2020 taisin olla hetkellisesti balanssissa. Jotenkin liikuttavaa, etenkin kun nyt tietää mitä kaikkea tuon helmikuun jälkeen tulikaan vielä tapahtumaan. Edellissyksynä leikkaamani otsatukka kasvaisi tuosta vielä lisää, mutta otsiksen poiskasvattaminen oli lopulta murheistani pienimpiä. Näemmä halusin myös parisuhteen, pussailua liukuportaissa ja ehkä jopa vauvan. Jos saisin nyt aikakoneeni toimimaan, niin palaisin kertomaan vuoden 2020 Mantulle, että leuka pystyyn ja tulevien pettymysten läpi; kolmen vuoden päästä sulla on noista jo kaksi, ja se kolmaskin toivottavasti jossain vaiheessa.

HELMIKUU 2021

2021 olin viettänyt viikon talviloman ja siitä puolet (kuvan mukaisesti) Himoksella lasketellen. Vaikka tosiasiassa laskettelu oli vain yksi aktiviteetti. Ulkoporeallas oli toinen, se ehkä tärkeämpi. Siellä saatiin parhaat naurut ja tuli parhaat jutut. Reissun päätteeksi päätettiin, että vuoden päästä Leville, mutta eihän siitä mitään tullut. Ehkä vielä joskus.

HELMIKUU 2022

2022 hymyilytti. Tosin Ukrainan sota alkoi samana päivänä kuin tämän kuvan postaus on julkistettu, joten hymyn sijasta postaus sisältää enemmän jotain pohdiskelun tapaista. Ja tämän kuvan. Vuosi sitten helmikuussa oli moni asia maailmassa todella pielessä, mutta hiljalleen ne lähti ratkeamaan. Vaikka se sota ei olekaan vielä loppunut. Viime kevät oli ylinpäätään ihanaa onnellisuuskuplaa, siis henkilökohtaisessa elämässä, jota kaihoisasti jo syksyllä muistelin. Tuo paita on ostettu vuosiavuosia sitten ja mahdollisesti päästin sen ajasta iäisyyteen viimeisimmän muuton yhteydessä. Hame kaiketi on reservissäni ja sen voisikin taas ottaa käyttöön.

HELMIKUU 2023

2023, kohtalon vuosi. Kuten meilläpäin sanotaan. Elän tätä helmikuuta 31-vuotiaana ja suurimman osan aikaa ihan muina yksisarvisina. Monta isoa stressitekijää on jäänyt taakse ja seuraavat on vasta jossain kaukana tulevaisuudessa. Näköpiirissä on myös ihania ja jännittäviä asioita, sekä toivottavasti paljon hyvää. Tämän helmikuun fiilis on onnellinen ja tasapainoinen, mikä sopii kuin sarvi päähän. Kuten meilläpäin myöskin sanotaan.

VIIKON ARKIKUVA 7/52

Tässä nyt ihan autenttista arkikuvasisältöä. Otin tämän kuvan nimittäin suoraan whatsapilla siskokarhulle, eikä aikeena ollut säilyttää sitä sen koommin. Vaan talteen se jäi ja nyt ollaan tässä.

Mulla on alkuvuoden ollut hyvä treeniboogie päällä ja pitkälti syynä on tyhjentynyt kalenteri. Ja siitä on luonnollisesti seurannut enemmän energiaa käyttää vaikka mihin. Tässä tapauksessa treenaamiseen.

Lisämotivaatioksi olen tehnyt itselleni tarrataulukon, johon saan tarran aina tehdystä treenistä (laji vapaa). Viidentoista tarran jälkeen saan aina palkinnon. Josta en tosin tiedä mikä se on, joten se selviää aina viidennentoista tarran kohdalla.

En koe olevani luonnostani kovinkaan liikunnallinen tai oikeastaan liikunnan muodostuminen rutiiniksi ja arkiseksi asiaksi, ei koskaan ole ollut kovin vankalla pohjalla. Välillä, kuten nyt, liikkuminen tuntuu kivalta ja sitä mahduttaa viikkoihin ihan luonnostaan. Mutta ehkä aiemmin olen tehnyt sen virheen, että on alkanut pitää itsestäänselvyytenä liikkumista osana elämää ja jossain vaiheessa on alkanut lipsumaan, ajatellen että sittenhän sitä vain ”palaa ruotuun” myöhemmin. Vaan eipä se aina ihan niin käy vaan pahimmassa tapauksessa se vaikein osuus, eli aloittaminen ja uuden rutiinin opettelu, täytyy tehdä uudestaan ja uudestaan.

Toki treenaamisen pitää myös olla kivaa, ei sitä muuten jaksa. Rakastamani nyrkkeilyn vaihtaminen perus salitreeniin on ainakin tässä hetkessä osoittautunut hyväksi valinnaksi. Ehkä josku vielä palaan nyrkkeilyn pariin, mutta tällä hetkellä nautin vapaudesta, kun voin treenata vain omien aikataulujeni mukaan ja päättää itse mitä teen. Ja kun on tarpeeksi kauan tehnyt vain liikkeitä, joista tykkää, pääsee pisteeseen missä alkaa ihan piruuttaan tehdä ultimate viha-liikettä eli askelkyykkyjä.

Epämukavuus ja se viha kun tekee välillä oikein hyvää.

YHDEKSÄN HYVÄÄ

Siinä missä tammikuu tuntui kestäneen ikuisuuden, helmikuu on mennyt nopeaan. Ollaanhan jo yli puolen välin, vaikkakin kuu on normaalia lyhyempi. On ollut oikein kiva ja seesteinen kuukausi, ja paljon kivaa on vielä edessä. Tässä kohtaa kuitenkin katsaus kuukauden hyviksiin x 9.

Mooses tuijottamassa tuomitsevasti, kun olin poistumassa kotoa. Okei tää on ehkä enemmän pahis kuin hyvis. Mutta hän tekee tota aika usein.

Kummipojan 5v synttäreillä. Meillä on ollut tapana ottaa kummikollegan ja -lapsen kanssa synttärikuva, mutta kummikollega priorisoi tänä vuonna Australian matkan kummikuvan edelle. (En voi syyttää häntä.) Tulin myös huomanneeksi, että sen neljän vuoden takaisen hernepussin sijasta lapsi on ihan jo oikea ihminen, jota joutui uhkailla, lahjoa ja kiristää, että sai sen suostumaan kuvaan. Pitäisi varmaan nähdä useammin.

Paasitornin tornissa. Päivä parin viikon takaa, jolloin huomasin päivän pidentyneen. Se tuntui hyvin lohdulliselta ja aloinkin epäillä jahka musta sieluni olisi nykyään jo tumman harmaa.

Iltakävelyllä haetut BK:n vegenugetit sai Mooseksen repeämään liitoksistaan. Yleensä hän kuitenkin jättää meidän lautaset rauhaan, mutta sen sijaan keittiön pöydälly hyppääminen ja pään tunkeminen soppakattilaan on ihan perus. Valtakunta ovellisesta keittiöstä.

Eräs sunnuntai, kun lähdettiin kaverin kanssa kävelylle kaivariin, ”kun on niin ihanan aurinkoinen ilma”. Kaksi tuntia myöhemmin, mestoille saapuessamme, sää oli harmaa, tihkuinen ja tuuli joku triljoona metriä sekunnissa. Kävely teki kuitenkin hyvää ja kasvoja vasten piiskaava tuuli sai totisesti tuntemaan olevansa elossa. Kävelyn jälkeen kaveri tarjosi minulle synttärikaakaon Ursulassa.

Minä yritin tarjota Moshnulle lämpöä ja läheisyyttä. Mooses tarjosi minulle kynttä.

Käytiin kaverin kanssa kaupassa matkalla mökille ja jouduin poistumaan sieltä etuajassa, koska olin unohtanut paperit kotiin.

Mökillä, Salkkari-retriitin puolivälissä. Kyseinen lauantai oli ihana, aurinkoinen ja sopivan pakastava talvipäivä. Ja niiiin nätti. Ja näin sieluni väri vaaleni taas asteen verran.

VIIKON ARKIKUVA 6/52

Tämän viikon viikonloppu oli aivan ihana. Keksittiin kaverin kanssa joskus viime vuoden puolella, että meidän pitää lähteä yhdessä mökille. Ja omistaa koko viikonloppu salkkareille. Ja punaviinille. Melkein kuin lapsena! Silloin vain luonnollisesti ilman punaviiniä. Ja yleensä oli joku aikuinen myös mukana. Nyt kolmekymppisinä saatiin olla kahdestaan.

Mutta noin niinkuin muutoin, niin ei paljoa ole meno muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa.

Pääsin vihdoin iskemään kynteni niihin (poikaystävän kortilla lainattuihin) Salkkari-kirjoihin, jotka ihan liian kauan kutsuivat minua. Kirjoja luettiin vuorotellen ääneen ja sunnuntaina kurkku oli kipeä kuin kolmipäiväisen ruissin jälkeen. Lisäksi katsottiin salkkareita (lempijaksoja, kuten Lappi (ja Kuisma Savolainen <3) ja kaikki missä on Ilari. Aterioina nautittiin mm. persikoita ja ”liha”pullia, koska Kari Taalasmaa, ja tortilloja, koska Ismon Valinnan Meksiko-viikot. Mukana oli myös salkkari-lautapelin kysymyskortteja, mutta ne jäivät lopulta kovin vähälle käytölle.

Kotiin lähtiessä todettiin, että retriitti pitää ehdottomasti ottaa uusiksi tasaisin väliajoin ja lisäksi pidentää sen kestoa. Viikonloppu on liian vähän.

VIIKON ARKIKUVA 5/52

Täytin maanantaina 31 vuotta. Sen kunniaksi istahdin muumiveneeseen, koska ikinä ei ole liian aikuinen moiseen.

Vaikka synttärit meni työreissussa, ehdin bailata edellisenä viikonloppuna. Ja sen seurauksena todellakin taas muistin, ettei ikä enää ala kakkosella. Parasta on ettei se haittaa yhtään, tai ainakaan paljoa.

Elämä on tosi kivaa juuri nyt ja tuntuu hyvältä saada vähän niinkuin parhaat puolet kaikesta. On vapautta, mutta elämä on vakaata. On joku, josta huolehtia ja joku kenen kylkeen painautua yöllä, kun herää painajaiseen. On myös ystäviä ja aina löytyy hengailuseuraa. Ja on ihmisiä, joille kolmekymmentäjotain on vain numero. Jotka silloin edellisenä viikonloppuna lenteli kanssani luudanvarrella ja jotka ihan varmana olisi istunut viereiseen muumiveneeseen, jos vain olisi ollut paikalla.

Kolmekymmentäyksivuotiaana siis istuin muumiveneessä. Ja siitä sekä päivän muista hommista uupuneena nukahdin hotellihuoneen sänkyyn hampurilainen kädessäni. 31 on oikein hyvä.