Tänään aamulla oli maassa lumi. Ja kaikki talvikenkäni ovat edelleen kellarikomerossa. Ylihuomenna on marraskuu, vuoden mustin ja harmain kuu. Se tuntuu melkein lohdulliselta, sopii tunnelmaan paremmin kuin alkusyksyn väriloisteet.
On tämä maailma yksi rotanloukko. En ikinä tule ymmärtämään, miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Enkä sitä, miksi ne pahat vain porskuttaa, kenenkään estämättä.
En jaksa lukea mitä pahaa taas maailmassa tapahtuu, en perehtyä kuka pommitti ja ketä, kuinka monta ihmistä tänään kuoli. Yritän pysyä kiinni omassa elämässä, läheisten elämässä. Tehdä siinä sen mitä voin, mikä sekin tuntuu liian vähältä. Kuitenkin se maailma pahuuksineen iskee kasvoille heti kun avaa somen, vaikka yritin vain mennä katsomaan kissavideoita. Sen sijaan saan kuvia pommitetuista sairaaloista, listauksia keneltä köyhältä ja sairaalta hallitus seuraavaksi aikoo leikata ja valta-asemassa olevien ihmisten rasistisia twiittejä. Jos minut pistettäisiin tekemään Suomen kansalaisuuskoe, menettäisin kansalaisuuteni alta aikayksikön. En muista juuri mitään historiasta, enkä osaisi kertoa mitä muuta Mannerheim teki, kuin ratsasti hevosella. Ja tämäkin tieto perustuu hänen patsaaseensa. En ikinä pääsisi sitä kansalaisuukoetta läpi.
Ja silti, vaikka lehtien sivuilta löytyvä pahuus on pahaakin pahempaa, ei se ole mitään verrattuna siihen pahaan, joka tapahtuu lähellä.
Musta maailma ja pian on marraskuu.
Mantu 